Jo kauan ennen kuin autosta luopuminen oli
pilke silmäkulmassamme, pyöräilimme työmatkojamme epäsäännöllisen
säännöllisesti. Espoosta Pasilaan matkaa kertyy suuntaansa kuutisentoista
kilometriä. Topakka rykäisy ja käy tarvittaessa jopa hyvästä treenistä.
Työajoillamme kotiinpaluuseen sisältyy yleensä myös erilaisten valojen ja heijastinten virittelyä. Mikko lopettaa hommansa
säädylliseen kellonlyömään 19, mutta omani jatkuu 22 asti. Kerran eräs ystäväni
äityikin hämmästelemään epäuskoinen ilme kasvoillaan, kuljenko todellakin
työmatkani pyörällä. Siis nimenomaan yön kynnyksellä kotiin päin. Vastatessani
kysymykseen myöntävästi, ystäväni totesi hieman kauhistellen: ”Miten sä uskallat? Mistä sä tiedät, kuka sieltä sun päälles hyökkää! Eiks sua pelota?”
Hmm. Myönnettäköön, etten ollut
osannut pelätä henkikultani puolesta tuosta näkökulmasta.
Autosta luovuttuamme tulin ajatelleeksi
tätä lyhyttä keskusteluamme uudelleen. Tottahan se on, kaikenlaisia otsikoita
olen aiheesta vuosien varrella lukenut. En tietenkään voi koskaan olla varma,
jos pusikossa tai asemien liepeillä minua todella vaanii joku pahantahtoinen
yksilö. Onhan se mahdollista. Toisaalta, olen nähnyt myös otsikoita
rattijuoppojen uhreista, liukkaan kelin, huonon sään, pimeyden tai
rattiin nukahtamisen vuoksi loukkaantuneita - jopa kuolleita.
Mitä sitä kukin sitten elämässään pelkää?
Pitääkö autottoman jotenkin pelätä enemmän? Tai toisinpäin: pitääkö omistaa auto, ettei tarvitse pelätä?
Perheemme selvästi pelottomin yksilö on elämälle
avoin nelivuotias kuopuksemme. Hän ei osaa pelätä oikein mitään. Paitsi joskus
kaloja uima-altaan syvässä päässä. Hänelle esimerkiksi jokainen julkisilla
kulkuvälineillä tehty matka on mahdollisuus johonkin uuteen ja ihmeelliseen.
Pääkaupunkiseudulta tuskin löytyy sellaista raiteilla matkannutta koiraa, jota
tyttäremme ei olisi rapsuttanut.
- Hei, saako tätä koilaa silittää? alkaa
keskustelu välittömästi, kun junan ovet avautuvat ja näköpiirissä on karvainen
nelijalkainen.
Valtaosissa tapauksista lupa heltiää ja
keskusteluyhteys syntyy.
- Mikä sen nimi on?
- Kuinka vanha se on?
- Se on ihana!
Pari nuolaisua, pitkä tovi kikatusta ja
- Kiitos paljon ja hei hei!
Ekstrovertti kuopuksemme tuppaa löytämään aina
seuraa myös ikäisistään tai hieman vanhemmista kanssamatkustajistaan. Heti
junaan päästyään hän usein ampaisee omille teilleen ja istuu vieraiden ihmisten
keskelle juttua iskemään.
Pakko myöntää, että aluksi tämä tapa hieman hirvitti. Toistaiseksi tytär on kuitenkin pysynyt kunnossa, vaikken hänestä aina matkaa tehdessämme havaitse kuin kirkkaan äänen penkkirivien takaa.
Mutta pitäisikö tällaisesta pelottomasta
avoimuudesta olla huolissaan?
Ei sekään oikein tunnu hyvältä, että kieltäisi
kuopusta istumasta vieraiden keskellä ja juttelemasta ihmisille, ettei vain mitään sattuisi. Omien, ainakin osin aiheettomien pelkojen siirtäminen seuraaville sukupolville ei lähtökohtaisesti
tunnu hyvältä ajatukselta.
Esikoisemme puolestaan aloitti tänä syksynä
koulun. Ja koska meillä ei sitä autoa ole, niin poikamme taivaltaa vajaan
kilometrin mittaisen koulumatkan jalkaisin.
Pelottaako koulumatka ilman autokyytiä?
Kyllä, meitä vanhempia. Pelkoa eivät kuitenkaan aiheuta pusikot, pahat ihmiset
tai aina edes suojateiden ylityksetkään vaan erityisesti koulun pihan aamuruuhkat.
Kiireiset koululaisiaan kuskaavat vanhemmat peruuttavat ja parkkeeraavat
samalla tiellä, jolla säntäilee pieniä ihmisiä innokkaina koulunpihalle.
Tästä näkökulmasta ajateltuna meitä on
ihmetyttänyt ekaluokkalaisten pyöräilykielto (tai siis virallisesti suositus) opinahjoonsa.
Useammassakin koulussa pyöräily on nimittäin sallittu vasta kolmannelta
luokalta alkaen. Autot saavat pyöriä pihassa lähes vapaasti, mutta
neljävuotiaasta päiväkotimatkat pyöräilemään oppineen lapsen pitää koulun
alkaessa jättää fillari kotiin. Tästä nurinkurisesta liikennekasvatuksesta oltiin huolissaan myös Helsingin sanomissa aiemmin syksyllä.
Ekaluokkalaisemme on myös kulkenut jo
yksin lähijunassa. Meille sattuu tasaisin väliajoin Mikon kanssa töistämme
johtuvia päällekkäisiä iltavuoroja. Kun iltapäiväkerho
päättyy, on siitä vielä vanhempien kotiintuloon pitkä tovi. Näistä muutamista illoista on
selvitty sillä, että poitsumme on tullut lukemaan Akkareita
Mikon työpaikalle. Ja kiitos säännöllisen julkisissa liikkumisen - hän on matkannut itsenäisesti
paikallisjunalla. Ylpeys omista taidoista perillä on käsinkosketeltava.
"Miten te uskallatte päästää noin
pienen yksin matkaan? Eikö teitä pelota?" joku todennäköisesti kysyy.
Kyllä se jännä paikka aluksi olikin.
Koululaisemme on kuitenkin tottunut junamatkustaja ja hänellä on kesästä
lähtien ollut käytössään puhelin. Hän tuntee reitit ja liikennesäännöt ja on
muutenkin järkevä tapaus.
Mutta onko
lapsen turvallista matkustaa junalla omin päin?
Julkisessa liikenteessä
törmää harmittavan usein esimerkiksi humalaisten ihmisten sekoiluun. Koskaan emme ole kuitenkaan olleet
millään tavalla uhattuina. Keskenään nämä kansalaiset pääasiassa örisevät. Mutta erilaisia pelonaiheita ulkona kyllä toki piisaa. Sellaisia, joita omassa autossa ei ole. On namusetiä,
on terroristeja, on huumeidenkäyttäjiä, on pelottelevia pellejä ja julkisilla paikoillakin nykyään sattuu ties mitä. Muutamista näistä olemme jo esikoisemme kanssa kotona yhdessä keskustelleetkin.
Olemme kuitenkin taipuvaisia ajattelemaan, että jos me annamme kaikkien niiden uhkien, jotka
mahdollisesti voisivat meitä kohdata, rajoittaa elämäämme, tulemme todennäköisesti
kylväneeksi pelokkuuden siemenen myös lastemme mieliin. Ja kuten alussa
tulin maininneeksi, ei ole syytä unohtaa, että autoon (ja sananlaskun mukaan kotiinkin) on moni - lapsi ja aikuinen - kuollut.
Että mitä sitä sitten kukin elämässään
pelkää?
Ei kommentteja