Pitääkö autottoman pelätä?

Jo kauan ennen kuin autosta luopuminen oli pilke silmäkulmassamme, pyöräilimme työmatkojamme epäsäännöllisen säännöllisesti. Espoosta Pasilaan matkaa kertyy suuntaansa kuutisentoista kilometriä. Topakka rykäisy ja käy tarvittaessa jopa hyvästä treenistä.

Työajoillamme kotiinpaluuseen sisältyy yleensä myös erilaisten valojen ja heijastinten virittelyä. Mikko lopettaa hommansa säädylliseen kellonlyömään 19, mutta omani jatkuu 22 asti. Kerran eräs ystäväni äityikin hämmästelemään epäuskoinen ilme kasvoillaan, kuljenko todellakin työmatkani pyörällä. Siis nimenomaan yön kynnyksellä kotiin päin. Vastatessani kysymykseen myöntävästi, ystäväni totesi hieman kauhistellen: ”Miten sä uskallat? Mistä sä tiedät, kuka sieltä sun päälles hyökkää! Eiks sua pelota?”

Hmm. Myönnettäköön, etten ollut osannut pelätä henkikultani puolesta tuosta näkökulmasta. 

Autosta luovuttuamme tulin ajatelleeksi tätä lyhyttä keskusteluamme uudelleen. Tottahan se on, kaikenlaisia otsikoita olen aiheesta vuosien varrella lukenut. En tietenkään voi koskaan olla varma, jos pusikossa tai asemien liepeillä minua todella vaanii joku pahantahtoinen yksilö. Onhan se mahdollista. Toisaalta, olen nähnyt myös otsikoita rattijuoppojen uhreista, liukkaan kelin, huonon sään, pimeyden tai rattiin nukahtamisen vuoksi loukkaantuneita - jopa kuolleita.

Mitä sitä kukin sitten elämässään pelkää? Pitääkö autottoman jotenkin pelätä enemmän? Tai toisinpäin: pitääkö omistaa auto, ettei tarvitse pelätä?
  
Perheemme selvästi pelottomin yksilö on elämälle avoin nelivuotias kuopuksemme. Hän ei osaa pelätä oikein mitään. Paitsi joskus kaloja uima-altaan syvässä päässä. Hänelle esimerkiksi jokainen julkisilla kulkuvälineillä tehty matka on mahdollisuus johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Pääkaupunkiseudulta tuskin löytyy sellaista raiteilla matkannutta koiraa, jota tyttäremme ei olisi rapsuttanut.



- Hei, saako tätä koilaa silittää? alkaa keskustelu välittömästi, kun junan ovet avautuvat ja näköpiirissä on karvainen nelijalkainen.

Valtaosissa tapauksista lupa heltiää ja keskusteluyhteys syntyy.

- Mikä sen nimi on?
- Kuinka vanha se on?
- Se on ihana!

Pari nuolaisua, pitkä tovi kikatusta ja

- Kiitos paljon ja hei hei!


Ekstrovertti kuopuksemme tuppaa löytämään aina seuraa myös ikäisistään tai hieman vanhemmista kanssamatkustajistaan. Heti junaan päästyään hän usein ampaisee omille teilleen ja istuu vieraiden ihmisten keskelle juttua iskemään. 

Pakko myöntää, että aluksi tämä tapa hieman hirvitti. Toistaiseksi tytär on kuitenkin pysynyt kunnossa, vaikken hänestä aina matkaa tehdessämme havaitse kuin kirkkaan äänen penkkirivien takaa. 

Mutta pitäisikö tällaisesta pelottomasta avoimuudesta olla huolissaan? 

Ei sekään oikein tunnu hyvältä, että kieltäisi kuopusta istumasta vieraiden keskellä ja juttelemasta ihmisille, ettei vain mitään sattuisi. Omien, ainakin osin aiheettomien pelkojen siirtäminen seuraaville sukupolville ei lähtökohtaisesti tunnu hyvältä ajatukselta.

Esikoisemme puolestaan aloitti tänä syksynä koulun. Ja koska meillä ei sitä autoa ole, niin poikamme taivaltaa vajaan kilometrin mittaisen koulumatkan jalkaisin. 


Pelottaako koulumatka ilman autokyytiä? 

Kyllä, meitä vanhempia. Pelkoa eivät kuitenkaan aiheuta pusikot, pahat ihmiset tai aina edes suojateiden ylityksetkään vaan erityisesti koulun pihan aamuruuhkat. Kiireiset koululaisiaan kuskaavat vanhemmat peruuttavat ja parkkeeraavat samalla tiellä, jolla säntäilee pieniä ihmisiä innokkaina koulunpihalle.

Tästä näkökulmasta ajateltuna meitä on ihmetyttänyt ekaluokkalaisten pyöräilykielto (tai siis virallisesti suositus) opinahjoonsa. Useammassakin koulussa pyöräily on nimittäin sallittu vasta kolmannelta luokalta alkaen. Autot saavat pyöriä pihassa lähes vapaasti, mutta neljävuotiaasta päiväkotimatkat pyöräilemään oppineen lapsen pitää koulun alkaessa jättää fillari kotiin. Tästä nurinkurisesta liikennekasvatuksesta oltiin huolissaan myös Helsingin sanomissa aiemmin syksyllä.

Ekaluokkalaisemme on myös kulkenut jo yksin lähijunassa. Meille sattuu tasaisin väliajoin Mikon kanssa töistämme johtuvia päällekkäisiä iltavuoroja. Kun iltapäiväkerho päättyy, on siitä vielä vanhempien kotiintuloon pitkä tovi. Näistä muutamista illoista on selvitty sillä, että poitsumme on tullut lukemaan Akkareita Mikon työpaikalle. Ja kiitos säännöllisen julkisissa liikkumisen - hän on matkannut itsenäisesti paikallisjunalla. Ylpeys omista taidoista perillä on käsinkosketeltava. 


"Miten te uskallatte päästää noin pienen yksin matkaan? Eikö teitä pelota?" joku todennäköisesti kysyy.

Kyllä se jännä paikka aluksi olikin. Koululaisemme on kuitenkin tottunut junamatkustaja ja hänellä on kesästä lähtien ollut käytössään puhelin. Hän tuntee reitit ja liikennesäännöt ja on muutenkin järkevä tapaus. 

Mutta onko lapsen turvallista matkustaa junalla omin päin? 

Julkisessa liikenteessä törmää harmittavan usein esimerkiksi humalaisten ihmisten sekoiluun. Koskaan emme ole kuitenkaan olleet millään tavalla uhattuina. Keskenään nämä kansalaiset pääasiassa örisevät. Mutta erilaisia pelonaiheita ulkona kyllä toki piisaa. Sellaisia, joita omassa autossa ei ole. On namusetiä, on terroristeja, on huumeidenkäyttäjiä, on pelottelevia pellejä ja julkisilla paikoillakin nykyään sattuu ties mitä. Muutamista näistä olemme jo esikoisemme kanssa kotona yhdessä keskustelleetkin.

Olemme kuitenkin taipuvaisia ajattelemaan, että jos me annamme kaikkien niiden uhkien, jotka mahdollisesti voisivat meitä kohdata, rajoittaa elämäämme, tulemme todennäköisesti kylväneeksi pelokkuuden siemenen myös lastemme mieliin. Ja kuten alussa tulin maininneeksi, ei ole syytä unohtaa, että autoon (ja sananlaskun mukaan kotiinkin) on moni - lapsi ja aikuinen - kuollut.

Että mitä sitä sitten kukin elämässään pelkää?

Ei kommentteja

Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top