Autottomuus sopii kamarunkkarille

Heti alkuun anteeksi tuo ruma sana. Se vaan sattuu kuvaamaan parhaiten ihmistä, joka innostuu uusista hienoista tavaroista ja lumoutuu varusteiden ja tarvikkeiden teknisistä yksityiskohdista sekä saa suunnatonta mielihyvää vertaillessaan tuotteiden ominaisuuksia nettikaupoissa tuntikausia. Autottomuus on kamarunkkarille loistava elämäntapa.

Istuin lounaalla hyvän kaverin kanssa, ja keskustelu johti säihin. Ystävää harmitti, kun sää on niin lohduton; koko ajan sataa, on harmaata ja kylmää. Havahduin siihen, että minua nämä säät eivät ole häirinneet millään tavalla. Minua, joka sentään olen työmatkapyöräillyt liki päivittäin. Ja tämä on aivan uusi ilmiö. Joka ikinen syksy aiemmin olen aina ollut oikea säästävalittajan perikuva. Tajusin, että tänä syksynä minulla ei ole ollut kertaakaan kylmä tai märkä olo. Syy tähän on yksinkertainen: sään mukainen pukeutuminen.


Aiemman autoilevan elämän aikana omassa pukeutumisessakin tyyli meni usein ohi tarkoituksen. Usein se tarkoitti sitä, että matkalla kotiovelta autolle pikkukengät olivat märkinä ja vilu päässyt läpi villakangastakista. Kyllähän se nyt saa apealle mielelle.

Autosta luopuessa annoimme itsellemme luvan hankkia sellaiset kamat, että säiden takia ei tarvitse jäädä sisälle. Auton myynnistä jäi vähän ylimääräistä rahaa ja sovimme, että sitä voidaan hyvillä mielin sijoittaa kunnolliseen varustukseen. Ennen tuli helposti pihtailtua ulkoiluvaatteiden ostossa, kyllähän ne kieltämättä kalliita voivat olla.

Itse olen hankkinut itselleni sateenkestävän pyöräilypuvun ja hanskat, pyöräilykypäränsuojuksen, joka pitää pään kuivana sateella ja lisäksi vedenpitävän repun. Vielä pitäisi hankkia paremmin vettäpitävät pyöräilykenkien suojukset. Sittenpä olisi varustus aika hyvällä tolalla syyspyöräilyyn. Näihin on mennyt rahaa ehkä reilun parin bensatankin verran. Kannattaa ensi töikseen tarkastaa nettitorit ja huutokaupat, käytettynä ostetut tavarat kirkastavat sädekehää entisestään.


Toki ulkoiluvarusteisiin saa upotettua rahaa vaikka pienen henkilöauton verran jos tavaralla hekumointi on oikein sydäntä lähellä. Itse olen lutterilaisena nuilottajana pyrkinyt pitämään myös kulukurin visusti mielessäni.

Mutta arvatkaa mitä - Jo tällainen investointi ulkoiluvarustukseen on tehnyt sen, että pieni sade tekee työmatkapyöräilylstä vain kivempaa! On ihan hemmetin kivaa sutaista sateessa kolme varttia töihin ja tulla perille kuivana ja aivot hapetettuina valmiina päivän askareisiin! Siinä on jotain nykyelämässä kadonnutta ihminen luontoa vastaan –tunnelmaa. Tässä yhtenä päivänä oikein harmitti, kun piti olosuhteiden pakosta mennä junalla töihin ja illalla satoi. Meni hyvä pyöräilysade hukkaan!




Kaikki kamarunkkaamista vähässäkään määrin harrastaneet tuntevat termin guilty pleasure. Siitä on kyse, kun hankkinut liian kallista, liian hienoa tavaraa, jota syvällä sisimmässään ei usko itsekään tarvitsevansa ja materiasta tulevaan mielihyvään sekoittuu pieni omatunnon kolke. Autottomuus poistaa syyllisyyden nautinnosta. Auton myynti antoi meille ikään kuin moraalisen oikeutuksen ja osittain velvollisuuden sijoittaa vaatekaapin sisältöön ja muuhun varustukseen sen verran, että tekosyyt jäädä sisälle poistuvat elämästä.

Toki säänmukaiseen elämään sisältyy myös se tosiasia, että eihän sitä välttämättä ihan Antti Tuiskun swägällä liikuta tuolla ihmisten ilmoilla. Olimme yhtenä aamupäivänä hoitamassa asioita tahoillamme ja sovimme Kristiinan kanssa tapaavamme lounaalla Sellossa. Pöydässä tajusimme näyttävämme ulkoiluvaatteinemme aivan peläteiltä siistien smart casual –ihmisten keskellä.


Tiesimme kuitenkin, että kaikki nuo tyylikkäät nappaskengät kastuvat heti ensimmäisessä lätäkössä ja siistit pikkutakit rypistyvät kilvan kantajiensa otsien kanssa auton ratissa matkalla seuraavan palaveriin. Meidän verkkareista valuu vesi kuin hanhen selästä.

Viime viikolla ohjelmaani osui muuan kokous, johon menin luonnollisestikin pyörällä ja sadesään mukaisessa varustuksessa. Kokouksen päätteeksi pari kaveria kyseli, miten autottomuus on sujunut. Lievä sankaruuden läikähdys kulki lävitseni, kun vetelin sadevaatteita päälleni ja olin, että ”noo, eihän tää nyt sen isompi juttu ole”. Molemmat kaverit ovat hyviä tuttujani, mutta en tiennyt aiemmin, että kummallakaan heistä ei ole myöskään autoa, vaikka on perhettä ja muuta. Siinä järeää gore tex –panssaria päälle vedellessä ja vielä omista sankaripilvistäni laskeutuessa tajusin, että voisihan sitä olla autoton noinkin. Ilman, että kirjoittaa jokaisesta työmatkastaan blogia ja hankkii vaatekaapin täyteen vaikka avaruuslennon kestävää nanoteknologiaa ja muutenkin tekee siitä ja itsestään kauhean numeron. Mutta ei sovi meidän tyyliin. 

Viikon ruokarumba ilman autoa



Näin viikonlopun kynnyksellä monet ystävämme ovat kertoneet ajattelevansa meitä erityisellä lämmöllä. Miksikö? Siksi, että viikonlopun alla kauppojen kassajonot ulottuvat pakastehyllyjen perukoille ja perheiden ostoskärryt täyttyvät kukkuroilleen ruoka-ostoksista. Kysymys on kuulunut, miten hiivatissa me – autottomat – tuosta yhtälöstä selviämme. Siis missä ja millä tavoin me tätä nykyä hoidamme nelihenkisen perheen ruoka-asiat?

Ajatusta autosta luopumiseen tuki vajaat pari vuotta sitten lähes seinänaapuriimme noussut lähikauppa. Mikko taisi kerran cokishampaan kolotuksessaan ja uutuuden innossaan oikein kellottaa matkan takapihan terassiltamme kauppaan ja takasin. Ostosten kanssa sekundaattori näytti muistaakseni tasan 12 minuuttia. Siis neljässä kauppaan, neljässä hyllyjen läpi kassan ohi ja neljässä harppoen takaisin kotiovelle. Okei, nelihenkinen perhe ei kolapullolla pitkälle pötki ja harvemmin työpäivän päätteeksi kauppaan jaksaa juosta, mutta saatte kiinni ideasta. Ruokaa on siis tarjolla erittäin lähellä.

Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan näin ruusuinen. Lähikauppamme - sinänsä ihan hyvä tarjonta harvemmin yksin riittää kattamaan täydellistä ruokaympyrää. Lähimmälle liha- ja kalatiskille sekä monipuolisempien valikoimien äärelle onkin sitten matkaa hieman edellä mainittua enemmän. Kohtuullisen kokoinen marketti seisoo yhden tai kahden junastopin päässä riippuen kumpaan suuntaan lähtee. Niihin automarketteihin, joissa tuppasimme farmarimme kanssa aiemmassa elämässämme asioimaan, pitää puolestaan matkata jo neljä pysäkin väliä. Sinne kaikista halvimpaan vaihtoehtoon ei tätä nykyä pääse järkevästi oikein kuin pyörällä, joten kyseinen kauppa on pudonnut vaihtoehtojemme listalta ulos kokonaan. Wie schade!

Mukava ja lämmin syyssää sekä valoisat illat ovat vielä toistaiseksi rohkaisseet meitä aika ajoin vanhoille huudeille, siis isoihin automarketteihin ruoan hankintaan. Mikko on tykännyt heittää rinkan selkäänsä ja kantaa ruoat siinä. Itse en ole moiseen lämmennyt ja sen vuoksi päädyin muutama viikko takaperin hankkimaan omaan käyttööni perässä vedettävän mummokärryn. Ei niin tyylikäs vaihtoehto ehkä, mutta voi pojat, kyllä muuten toimii. Niin kuin ekaluokan opettajani, nykyinen instaystäväni asian osuvasti muotoili: ”Mummot ovat viisaita ja ymmärtävät pitkällä kokemuksellaan ergonomiasta jotain oleellista.” Juuri näin.




Tätä rinkassa roudaamista ja mummokärryn perässä vetämistä en kuitenkaan oikeasti näe järin houkuttelevana tai edes varteenotettavana vaihtoehtona, kun lumikinos estää kävelyn, jalkarättejä vihmoo taivaalta, lapset roikkuvat väsyneinä kiinni jaloissa ja pimeässä ei näe nenäänsä pidemmälle. Ei. Jos meinaa noissa olosuhteissa kuskata yhtään isompaa satsia ruokaa kotiin esimerkiksi pyörän selässä, silloin puhutaan jo arjen merkittävästä hankaloitumisesta.

Varsinainen pelastus autottoman elämässä ovatkin olleet erilaiset netistä tilattavat, kotiintuotavat kauppakassit. Muutamia olen jo ehtinyt kokeilemaan enkä ole kertaakaan pettynyt. Päinvastoin. Yhdessä paikassa hevi-osaston laatu on mielestäni todella priimaa, toisessa houkuttelevat hyvät tarjoukset sekä valmiit reseptit ja kolmannessa hieman kalliimpi kotiinkuljetus kompensoituu jonkin verran ruoan hinnassa ja siinä, että kassin saa kotiin vaikka seuraavana aamuna. Joka tapauksessa oi sitä onnen määrää, kun lapset nukkuvat, ovelta kuuluu koputus ja viisi kassillista ruokaa saapuu ovelle. Kiitos, kiitos, kiitos!

Viimeisin löytö on puolestaan ollut, niin ikään netistä tilattava ja kotiovelle tuotava valmiiksi suunniteltu viikon menu resepteineen ja raaka-aineineen. Aihe, johon muuten Helsingin Sanomatkin tarttui menneellä viikolla. Tämä jos mikä, on arjen luksusta parhaimmillaan! Ja ihanaa vaihtelua omaan, valitettavan suppeaan ruoanlaittonäkemykseen. Broilerinkoivet, taboulleh ja jogurttikastike perjantain päivälliseksi? Kyllä, kiitos!
  

Vielä en osaa excelin tarkkuudella sanoa, mitä tämä kaikki kustantaa, jos vaakakupin toisella puolella on auton omistaminen ja sillä kauppareissujen tekeminen helposti ja vaivattomasti. Sen kuitenkin tiedän jo varmuudella, että kun kauppaan astelee omin jaloin rinkka selässä tai mummokärry perässä, heräteostosten määrä jää minimiin. Jokainen mielihalu on roudattava himaan ilman hevosvoimia. Sama pätee nettiruokakauppoihin. Kun ei ole hyllyjä joiden välissä surffailla nälkäisenä, tulee ostettua vain se, mitä kaapista oikeasti puuttuu. Valmiiden boksien hinta saattaa äkkiseltään tuntua kovalta, mutta toisaalta, hävikin määrä on lähes olematon eikä lähikaupasta tarvitse viiteen päivään hakea kuin aamu- ja iltapalatarvikkeet.

Joten ystävät hyvät, konstit ovat monet ja valinnanvaraakin löytyy, kun autoton ruoanhakuun lähtee.


Takaisin rattiin



Tänä viikonloppuna olimme saaneet kutsun Luumäelle rakkaiden ystäviemme mökille rapukekkereihin. Sanomattakin oli selvää, että tällaisia reissuja ei jätetä tekemättä vain sen takia, että meillä ei ole omaa autoa. Selvää oli niin ikään, että tähän reissuun ei lähdettäisi sankaroimaan julkisella liikenteellä. Ehei, järki käteen, vuokra-auto alle ja baanalle! 

Auton vuokraaminen oli todella vaivaton kokemus, lähinnä vaihtoehtojen runsaus teetti pientä pohdintaa. Tällä kertaa päätimme priorisoida hintaa ja pikainen vertailu osoitti, että edullisin paketti syntyisi, kun noudamme auton lentoasemalta. Koska kehärataa pitkin pääsee käytännössä katsoen autovuokraamon ovelle ja lentoasemalta saa lisäksi tosi hyviä hodareita, kyseessä oli varsinainen win-win -tilanne. 

Oli jo vähän sellainen fiilis, että kiva päästä pitkästä aikaa posottamaan autolla pitkin moottoritietä. Ennakko-odotus oli ihan, että life is a highway, mutta tuskin oli liikkeelle päästy, kun soraäänet takapenkiltä palauttivat todellisuuteen. Ensin oli nälkä, sitten alkoi läpsiminen, sitten toi oli kakkapää ja sitten oli huono olo, kun on niin pitkä matka. Kasvatusoppaamme lukeneina vanhempina päätimme ratkaista koko perheen matkustusmukavuuden laittamalla iPadilta Vain elämää pyörimään. Loppumatka sujuikin oikein rattoisissa merkeissä. Ja perillä auto sitten seisoi koko viikonlopun samassa paikassa, sen käytölle ei varsinaisesti ollut tarvetta :)



Viikonlopusta syntyi monta mukavaa muistoa ja oli hienoa huomata, että omasta autosta luopuminen ei tarkoita sitä, että tarvitsisi luopua varsinaisesti mistään muusta. Vaihtoehtoja kyllä löytyy. Meissä tämä viikonloppu vahvisti sitä käsitystä, että meidän ei tarvitse omistaa autoa, meidän täytyy vain päästä liikkeelle. 

Auton vuokraus perjantaista sunnuntaihin maksoi 150 € ja bensat päälle. Pelkkä auton vuokraus olisi maksanut vain huokeat 90 €, mutta päätimme sijoittaa vielä 30 €/päivä täyssuojaan, jolloin vahingon tapahtuessa olisimme vapaita korvauksista ja omavastuista. Kokonaishinnassa suojan osuus on kieltämättä tuntuva, mutta yhden vuokra-auton Kroatiassa lomareissulla autotallin oveen kolauttaneina maksamme mielenrauhasta ihan mielellämme. Miten te muut auton vuokraajat menettelette muuten vastaavassa tilanteessa? Mitä kaikkia lisäpalveluja ostatte?

Saimme jälleen kerran syyn onnitella itseämme omasta autosta luopumisesta, kun kaarroimme palauttamaan vuokra-ajokkiamme lentoasemalle. Juuri ennen määränpäätä autosta alkoi kuulua outoa rahinaa. Oman auton ollessa kyseessä, tämä olisi potentiaalisesti pilannut koko viikonlopun vielä kalkkiviivoilla, kun olisi pitänyt alkaa pähkäillä, että mikä siinä nyt on ja selvitäänkö tällä kertaa satasilla. Nyt riitti, kun avaimia palauttaessa ilmoitti asiasta vuokraamon kassahenkilölle, joka reippaasti totesi: No ne on varmaan jarrut, tämä on tällä selvä. Hyvää kotimatkaa!

Autoa palauttaessa huomasin myös, että lapset olivat tuoneet kengissään autoon aikamoisen määrän hiekkaa. Tunsin sielussa asti värisevää hyvänolontunnetta siitä, että se on joku muu, joka tämän kiesin imuroi. Nämä ovat juuri niitä pieniä suuria onnenhetkiä, joita vain autottomat kokevat.




Veturi, taksi, valtamerilaiva



Kaikkiin näihin kulkuneuvoihin turvautui perheemme tänä viikonloppuna, kun päätimme kesäkautta rakkaan ystäväperheemme kanssa.

Koska mennyt suvi oli kauttaaltaan niin pirun kylmä ja sateinen, oli vähintäänkin kohtuullista, että saimme sanoa kesälle hyvästit upeassa auringonpaisteessa. Syyslämpö tuntui viikonvaihteessa lähes käsittämättömältä ja yöllinen kirkas tähtitaivas kesämajassa kruunasi kokonaisuuden.

Ja hei, päätimme kuin päätimmekin kesäkautemme Kirkkonummella, kaikilla mausteilla, aivan kuten alun perin aioimmekin J Wuhuu! Vaikka jossain vaiheessa viime viikkoa jonkinasteinen epäilyksen häivähdys mielessä käväisikin. Kiitos siis teille, rakkaat lukijamme, jotka kommentoitte, ehdotitte ja poistitte tuellanne erinäisiä liikkumiseen ilman omaa autoa liittyviä – selvästi aivan turhia ennakkoluuloja ja stressinpoikasia matkaltamme.

Matkustimme alkajaisiksi junalla Jorvaksen asemalle. Sieltä Niemiset noukkivat meidät ystävällisesti matkaansa.



Mutta hetkinen! Siellä tarkkasilmäinen lukija tarkentaa heti katsettaan. Mikäs se tuollainen elämä ilman autoa on? Jonkun kyydissä? Huijausta! Aivan. Ei ole. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, tarkennettakoon, ettei tarkoituksemme ole siis autottomana lähtökohtaisesti kävellä tai pyöräillä joka paikkaan hinnalla millä hyvänsä aikatauluista ja mukavuudesta piittamatta. Junat, bussit, metrot, taksit, ystävien kyydit, kimppa-ajelut, yhteiskäyttö- ja vuokra-autot – you name it, we use it! Tässä kohtaa rajamme kulkee auton omistamisessa.

Jorvaksen asema on muuten elämys itsessään. Mennyt aika kuiskii tällä idyllisellä maalaisseisakkeella päivästä ja ajankohdasta riippumatta. Jorvakseen kannattaa tehdä reissu ihan kokemuksen vuoksi. Tapio Rautavaaraa korvanappeihin ja evääksi voipaperiin käärityt leivät sekä maitoa lasipullosta ja pääset heittäytymään suoraan Suomi Filmin romanttisiin tunnelmiin.



Erityismaininnan tahdomme antaa Jorvaksen asemalle johtavasta kiikkerästä ja huterasta puusillasta. On suorastaan hurmaavaa, että sääntöjen, turvamääräysten ja hygieniapassien luvatussa maassamme löytyy vielä jostain tuollainen viritys, josta esimerkiksi lapsen on täysin mahdollista pudota ojaan.



Käyskentely osan laudoistaan pudottaneella sillalla lasten, polkupyörien ja erinäisten tavararöykkiöiden kanssa on puhdistava kokemus. Arvostamme! Täydet viisi tähteä.



Jorvaksesta matkamme jatkui kohti Kirkkonummen jäähallia, jossa seurueen vanhin alakoululainen vartioi joukkueensa maalia lauantai-illan kiihkeässä kiekkokamppailussa samaan aikaan kun me muut nautimme hallin takapihan ensilumesta ja auringon lämmittävistä säteistä. Jokainen omalla tontillamme.



Illan kuluessa saunoimme, söimme, joimme, kuuntelimme huonoa musiikkia ja muistelimme mennyttä kesää. Niin – ja tilasimme taksin seuraavaa aamua varten.

Ehkäpä jokunen teistä muistaakin edellisestä kirjoituksestamme, että yksi viikonlopun uusista haasteista oli varhaisen sunnuntaiaamun siirtyminen Kirkkonummelta Kauniaisten jäähalliin. Vaihtoehtoja tuntui vielä loppuviikosta olevan useampiakin, mutta rehellisyyden nimissä, hieman ennen lauantain puoltayötä valikoima oli supistunut tasan yhteen. Ei herrantähden sunnuntaiaamuna olisi kuitenkaan pystynyt kahden bussin jotokseen läpi Espoon. Eikä mihinkään muuhunkaan reippailuun yhteiskäyttöautojen umpioudossa maailmassa.

Tilaus netin kautta kesämajassa ja voilà, ystävällinen kuski kaarsi sunnuntaiaamuna tila-autollaan Niemisten pihaan. Koskaan aikaisemmin muuten lasten roudaaminen Niemisten ulko-ovesta auton kyytiin ei totta vie ole sujunut niin rivakasti kuin tuolloin. Uutuuden viehätys oli käsin kosketeltavaa. ”Wau! Siis täällä on verhot! Täh, miksi täällä on verhot,  onko täällä mehua, mihin penkille mennään istumaan, ehkä tänne taakse, selkä vai naama menosuuntaan, eihän vielä olla perillä?” Maksukaan ei maalissa järin kirpaissut, vaikka hetkellisesti meinasin selkärangasta pyytää kuskia jättämään meidät parkkipaikan perille, koska ”ei nyt ehkä kannata ihan siihen oven eteen ajaa, tämä on hyvä, jätä tähän, täällä on enemmän tilaa…” Ja näin. Uskokoon ken tahtoo.



Ja kuopuksen tanssahdellessa onnensa kukkoiloilla liukkaalla jäällä, tutkailimme muun perheen kanssa lämpimän kahvilan perukoilla reittioppaasta, millainen vaivannäkö olisi pääsy jäähallilta kotiin ilman omaa pyörää. Sekin osoittautui mahdollista superlumista talvea ajatellen onnekkaaksi, kun kävi ilmi, että hallin lähellä sijaitsevalta bussipysäkilta yksi linja vie meidät suoraan lähikauppamme pihaan.

Tervetuloa syksy ja talvi, olemme valmiit!

Niin, miten se valtamerilaiva liittyi viikonloppuumme?

Vaikka kirjoituksesta saattaa saada kuvan koko perheen auvoisasta viikonlopusta, niin totuus on se, että Mikko-sika oli viikonlopun poikaporukalla Tallinnassa. Taksilla sielläkin oli kuulemma ajettu.

Turvasana: Lapset


Kävin tänään kansainvälisen autottoman päivän tiimoilta puhumassa autottomasta elämästä Ylen aamu-tv:ssä. Haastattelussa nousi jälleen esille sama asia, kuten niin monesti aiemminkin. Mites, kun teillä on noita lapsia, niin miten se arki sujuu ilman autoa?

Tämä on juuri se asia, joka monia mietityttää ja ihan syystäkin. Lapsiperhearki on riittävän haastavaa ilman sitäkin, että sitä vielä omilla ratkaisuillaan vaikeuttaa.


Samaa mekin ennen pohdimme. Kuinka saamme lapset päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin pelkän julkisen liikenteen varassa? Aina, kun pohdimme autottomuutta, viimeinen argumentti sitä vastaan oli lapset.

Lapset oli ikään kuin turvasana, jolla saattoi lopettaa koko leikin, kun meno yltyi vähän liian villiksi. Lopulta kuitenkin rohkaistuimme menemään fantasiassamme loppuun saakka.

Aluksi koimme itsemme suorastaan ihmishirviöiksi. Kuinka me voimme kävelyttää noita hauraita ihmisen taimia 15 minuuttia kotoa lähijunalle ja toisen mokoman junalta päiväkotiin? Ja sama vielä iltapäivällä toiseen suuntaan. Siitähän tulee tunti! Nykyajan vanhemman kolkuttavaa omatuntoa ei lainkaan suitsi omien vanhempien tarinat siitä, kuinka koulumatkaa oli aikoinaan 20 kilometriä. Vai mitä peninkulmia ne siihen aikaan oli. Ja pakkasta oli vuoden ympäri.

Uuteen tapaan tottuminen kävi äkkiä. Nykyään kävelymatkat asemalle ovat ihan kivoja happihyppyjä, joiden aikana muksut saattavat jopa intoutua leikkimään peiliä tai jotain muuta vastaavaa. Kaikkein haastavinta tässäkin oli saada oma sielu rauhoittumaan. Lapset ovat luontaisia liikkujia ja sitä taipumusta kannattaa tukea.

Lopputulos: lapset ovat ihan tyytyväisiä eikä kävely tai pyöräily ole mikään issue. Välillä ne tietysti vähän kitisevät, mutta jostainhan ne ruttunaamat kitisevät joka tapauksessa. Lasten päivittäinen liikuntasuositus on n. 2-3 tuntia ja näinhän siitä tulee jo yksi tunti kuitattua. Onpa sitten parempi fiilis koko sakilla vaikka istahtaa sohvalle telkkaria väijymään.

Vaikka etukäteen ajattelimme, että lasten liikkuminen olisi se kaikkein hankalin asia autottomuudessa, huomaamme nyt, että meille se on ollut myös oivallinen tekosyy. Onneksi rohkaistuimme tässä kohtaa haastamaan omat ennakkoluulomme ja uskomuksemme.

Yksi meidän autottoman elämämme tsemppibiiseistä on ollut Tuure Kilpeläisen Pelko pois. Kuuntelepa se, kun seuraavan kerran jokin valinta askarruttaa sinua!

Halein ja suukoin!

Jos tahdot katsoa aamu-tv:n haastattelun, niin se löytyy täältä.



Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top