Tavaraa oli tuhottomasti, autoa ei. Näin sujui joululomareissumme.

Ei itkeä saa, ei meluta saa.
Kamat vaan kantoon ja junailemaan.
Meidän perhe matkaan jo käy.

-       mukaelma Espoosta vuodelta 2017 -




Joululomamatka mummolaan hirvittävän tavarapaljouden kanssa on epäilemättä monelle perheelle yksi niistä syistä, joiden vuoksi autosta luopuminen tuntuu silkalta mahdottomuudelta. Meidän perheellämme on nyt vyöllään yksi kahden viikon joulureissu, joka vei meidät kauas Kainuun korpiin ja Savon sydänmaille. Kuten edellisestä kirjoituksestamme käy ilmi, tavaraa oli mukana kuin vanhoina hyvinä aikoina, mutta tällä kertaa siirtymät suoritettiin junalla.


Menomatka Helsingistä Kajaaniin taitettiin lasten leikkivaunussa. Oli taas sellainen kiva itsensä ylittämisen fiilis, kun on ensi kertaa tekemässä jotain sellaista, joka ennen olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Joulumusa soi nappikuulokkeissa ja peitti sopivasti lasten kiljahteluja. Ensimmäiset torkut otin jossain Tikkurilan paikkeilla. Välillä käytiin ravintolavaunussa syömässä ja kahvilla ja sitten palattiin telmimään ja touhuamaan mukaan pakattujen kirjojen, lelujen ja kännyköiden parissa. 

Kuopion korkeuksilla matka alkoi tuntua jo vähän pitkältä ja korvat olivat aika täynnä heleää lapsiääntä. Tosin omalla autolla sama olisi tapahtunut jo kolmesataa kilometriä aiemmin, joten matkamme ensimmäistä etappia voidaan pitää suurena onnistumisena. Tavaraa on luonnollisesti perhereissulla mukana järkyttävästi ja sitä pitää kantaa junaan ja junasta pois, mutta toisaalta säästyypä auton pakkaamisstressiltä. Hyötyliikunnasta saa sitä paitsi hyvä ihminen –pisteitä.

Kajaanissa meitä odotti vielä siirtyminen lomanviettopaikkaamme Sotkamoon ja tämä taival taittui kätevästi lukijoillemme jo tutulla Appiukon Autolla.

Jouluna oli suloista katsella lasten iloisia ilmeitä paketteja availlessa ja miettiä, että miten kaikki lahjatavarat roudataan kotiin. Joulupukillakin on sentään reki.

Vaihdoimme majapaikkaa Kainuussa muutaman kerran ja tulimme itse todistamaan, että autottomuus ei totta vie ole joka paikassa samalla tavalla järjestettävissä kuin meillä kotona Espoossa. Eräänä aamupäivänä ajattelimme, että menisimme bussilla noin viiden kilometrin päähän Kajaanin keskustaan alennusmyynneille. Reittiopas ehdotti meille bussiyhteyttä illalla klo 18.35. Tähänkin reittivalintaan olisi sisältynyt kävelyä 2,2 kilometriä. Jotenkin romanttista oli se, että bussi oli Helsinki-Kuopio-Kajaani -kaukolinja ja sitä olisi pitänyt mennä odottamaan valtatien varteen.


Paluumatka kotiin tehtiin parissa eri osassa muutaman päivän välipysäyksellä Pieksämäellä. Saimme molemmille matkoille junasta perhehytin. Aivan luksusluokan matkustamista! Neljälle hengelle varattu oma huone, jossa on omaa rauhaa ja tilaa sekä ihmisille että isollekin tavaramäärälle. Kun lipun hinta Pieksämäeltä Helsinkiin oli neljältä hengeltä 77,60 €, niin aika pitkään saa miettiä ensimmäistä järkevää syytä sille, miksi nämä matkat on aina aiemmin taitettu autolla.

Kaikkiaan joulureissu junalla oli vilpittömän iloinen kokemus. Ehdottomasti suurimpana plussana matkustusmukavuus. Haasteita olisi saattanut syntyä lähinnä kohteissa liikkumisen ja erittäin runsaiden matkatavaroiden ja kanssa. Avuliaiden sukulaisten ja palvelualttiiden VR:n ammattilaisten tuella näistäkään ei syntynyt minkäänlaista ongelmaa.


Muistan, kun kävin nuorena miehenä laskuvarjohyppykurssin. Ennen kurssille menoa ajatus lentokoneesta hyppäämisestä tuntui vatsanpohjassa saakka hurjalta. Kurssin aikana valkeni, että kysehän on äärimmilleen viedystä turvallisuuden maksimoimisesta, jossa riskit suljetaan pois äärimmäisellä varmuudella. Villiysasteikolla harraste alkoi vertautua lähinnä sauvakävelyyn. Tässä autottomuudessa on käymässä vähän samalla tavalla.  Nyt se, mikä ennen tuntui aivan mahdottomalta, tuntuukin täysin luontevalta.

Kun kerran matkustaa jouluksi mummolaan ilman autoa, se ei tunnukaan enää yhtään extremeltä.

Kääk - joululomareissulle ilman autoa!

Kuten niin monessa muussakin yhteydessä tänä syksynä, perheemme on pari päivää ennen jouluaattoa uuden tilanteen edessä. Lähdemme joululomareissulle. Työmme luonteesta johtuen tapaamme kaukana asuvia läheisiämme arjen rumbassa luokattoman vähän ja vuodenvaihteen tienoon olemme tietoisesti – jo usean vuoden ajan halunneet pyhittää yhteiselle ajalle isovanhempien, sisarustemme ja heidän perheidensä parissa. Vuorovuosin osoite on Savossa, vuorovuosin Kainuussa. 


Aiemmin tässä vaiheessa joulukuuta eteiseemme on alkanut hiljalleen rakentua vuori erinäköisistä joulunviettoon muualla tarvittavista tavaroista: on vaatekassia, lahjakassia, suksipussia, monolaukkua, luistinta, uimapukua, jääkaapista pelastettuja ruoantähteitäkin. Ja joulukalenterit viimeisten luukkujen avaamista varten. Lähtöaamuna tavarat ja lapset on taiteiltu tetriksen tavoin kyytiin ja matka on alkanut. Mitään ei ole avattu eikä purettu ennen määränpäätä.

Viime vuonna postasimme someen kuvan täpötäydestä autostamme matkalla joulunviettoon.
Tämä joulu on kuitenkin erilainen. Meillä ei ole autoa. Pitkästä sukujoulusta ja vuodenvaihteesta Kainuun vaaramaisemissa ja Savon sydämessä emme luonnollisestikaan halunneet luopua.

Varauduimme tähän hyvissä ajoin ja hankimme junaliput matkalle jo lokakuussa. Ei muuten hullumpi kustannuserä. Nelihenkinen lapsiperhe matkaa raiteilla Helsingistä Kajaaniin reilulla satasella. Pelkkää säästöä! Ja puolet matkasta jo käytännössä tehty.


Junalipun hankkimista hankalampi homma on kuitenkin ”kaikki se muu tuntematon”, joka joulumatkaamme ilman autoa sisältyy.

Mitä itse asiassa otamme mukaan?
Mikä on tarpeellista?
Miten pakkaamme tavarat?
Miltä mahtaa pohjoiseen matkaava juna näyttää aatonaattona?
Mahtuvatko laukut hyllyille?
Millä liikumme perillä?   
Miltä näyttää tavaroiden määrä paluumatkalla?

Mitä itse asiassa otamme mukaan? Selvää on se, että karsintaa on tehtävä. Rankalla kädellä. Mikko on tottunut matkustamaan vähällä tavaralla. Itse asiassa hän on vuosien varrella tehnyt vähillä vaatteilla reissaamisesta omanlaistansa taidetta. Kuinka vähällä ihminen voi pärjätä eri mittaisissa reissuissa, erilaisissa ympäristöissä, erilaisella ohjelmalla? Kysykää Mikolta, hän on testannut ja tietää vastauksen. Minulla on selvästi hankalampaa. Lasketellessa pitää tietysti olla eri takki kuin hiihtoladulla. Entä jos menemme juhlimaan? Kenkiä tarvitaan tietenkin useammat ja mistä voin tietää, haluanko pukeutua hameeseen vai housuihin.

Mikä on tarpeellista? Joululomareissuumme lähtöä helpottaa se, että perillä meitä odottaa pyykkikone ja sitä voi pyörittää juuri niin usein kuin haluaa. Näin ollen leiman ”tarpeellinen” alle ei kovinkaan montaa artikkelia edes kelpuuteta. Ja aiemmista jouluista oppineena, meillä on AINA mukana liikaa kaikkea. Tänä vuonna tuo virhe korjataan.

Miten pakkaamme tavarat? Kun matkustaa autolla, voi halutessaan pakata kamat kassialmamaisesti useisiin eri nyssäköihin. Vakiintuneeseen tapaamme autonomistajina kuuluivatkin aina viime hetken kahvitermarit, eväsboksit, laturit ja kirjat. Ne sysättiin vapaana olleeseen jalkatilaan ja oven säilytyslokeroihin siinä vaiheessa, kun kotiovea vielä suljettiin. Nyt tähän ei ole mahdollisuutta. Lapsillemme emme ole muuten vielä kertoneet, että erinäköisten lelujen mukaanottomahdollisuus on tänä vuonna lähes olematon. Jokainen kantaa tavaransa junaan ja takaisin. Suosimme siis Lapsuuden satuaarteet -trilogian, taistelukilpien ja kokoontaitettavien nukenrattaiden sijaan ristikkolehtiä, korttipakkaa ja ohuita puuhavihkoja.

Miltä mahtaa pohjoiseen matkaava juna näyttää aatonaattona? Mahtuvatko laukut hyllylle? Junan paikkavaraustilanne kertoo meille vastauksen. Täyttä on. Onneksi aiemmin tässä kuussa meillä vieraillut isäni vei kyydissään suksiarsenaalin määränpäähän. Arvelen, että tämän matkan tuoksinnassa heitämme vähintäänkin hetkelliset hyvästit niille vermeille. Sen kerran kun etelässä laskettelemaan eksymme, löytyy siihen tarpeeseen vuokraamot. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että pitääkin mennä ajoissa raiteelle päivystämään junaan pääsyä ensimmäisten joukossa.

Millä liikumme perillä? Koska Kainuu ei kuulu kaiken kattavan, kellon ympäri toimivan joukkoliikenteen piiriin, olemme kääntyneet tässä ihanien sukulaistemme puoleen. Tämä seikka aiheuttanee muuten sopivaa porinaa niille lukijoillemme, joiden mielestä autottomuus on mitä suurimassa määrin siipeilyä ystävien ja tuttavien omaisuudella. Juuri näin me tänä jouluna liikkumisemme perillä kohteessa tarpeen tullen hoidamme.

Miltä näyttää tavaroiden määrä paluumatkalla? Niinpä. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tavaran määrä ei varsinaisesti matkamme edetessä vähene. Lienemme siis ”riemastuttava” näky loppiaisen paluuliikenteessä.



Kaiken uuden edessä meillä on kuitenkin muutama päivä ennen starttia tosi hyvä fiilis reissuun lähdöstä! Lapset odottavat innoissaan junamatkaa: perhehyttiä, leikkipaikkaa, ravintolavaunua ja pitkiä junakäytäviä. Tekemistä riittää ja mekin olemme heidän käytössään. Muuhunkin kuin erotuomaritoimintaan takapenkin turvaistuinten välissä. Viimeisin jännitysmomentti on tietysti aatonaaton sää. Kestääkö VR mahdollisen lumikaaoksen? No, odottamattomien yllätysten sattuessa lohduttaudumme ajatuksella, ettei se aina yksinkertaista tienkään päällä ole.

Vietättepä joulua kotonanne tai matkaattepa meidän tavoin sukulaisianne tapaamaan, toivotamme teille ihanaa ja rauhallista joulunaikaa!

Raportoimme reissumme käänteistä piakkoin.



Käytetyn auton myyminen on kuin ottaisi potkuja vatsaan



Otetaan vähän takapakkia. Ennen kuin pääset osalliseksi autottoman elämän iloista ja ohdakkeista, sinun on hankkiuduttava eroon autostasi. Suosittelemme, että myyt sen kokonaan pois. Meilläkin oli auto kesälomareissun jälkeen kuukauden korjattavana Kainuussa ja sitten vielä pari viikkoa omalla pihalla seisomassa. Vaikka emme sitä enää käyttäneetkään, todellinen autottomuuden tunne alkoi siitä, kun perävalot vilahtivat hyvästiksi viimeisen kerran. Se on ihan oikeasti jännä hetki. Siinä tuntee itsensä yhtä aikaa voittajaksi ja hulluksi. Vatsaa kourii uskalluksen onni ja epäilys.

Autoa myydessä oma sielu on kovetettava. Jos rakastat liikaa autoasi, jokainen potku renkaisiin on kuin potku palleaasi. Ja käytetyn auton renkaita potkitaan.

Auto on monesti tunneasia. Korjaan, auto on aina tunneasia. Harva Bemari myydään puhtaasti järkisyillä. Ylipäätään järjellä ajateltuna auton omistaminen on useimmiten kestämätön yhtälö. Mutta tunne on ihan yhtä hyvä elämän kompassi kuin järkikin, joten kyllä sen autonkin voi omistaa jos siltä tuntuu.

Myyntitilanteessa autoihin kannattaa suhtautua juuri sinä kuin ne ovat: kasana muovia, metallia ja erilaisia komponentteja, joihin ei erityisemmin kannata kiintyä. Ostajaa ei kiinnosta se, onko autollasi kuljetettu esikoisesi synnytyslaitokselta kotiin tai onko sen tuhkakupissa edelleen jemmassa hääshampanjasi korkki. Hän etsii sen tuulilasista naarmuja, konepellin alta vikoja ja tämän tästä muistaa muistuttaa sinua siitä, että nettiautossa on myynnissä tälläkin hetkellä 81000 autoa.

Kun yksityinen myy autoa toiselle yksityiselle, rahoitus on yksi ratkaistava asia. Autokaupathan tarjoavat autokauppoihin rahoituksen, ja ottavat vanhan autosi vaihdossa, mutta yksityinen tahtoo rahat kouraan. Harvalla ostajakandidaatilla on kuitenkaan auton kauppahinnan verran rahaa ilman jonkinlaista rahoitusjärjestelyä. Tämä luonnollisesti rajaa ostajakuntaa huomattavasti.

Käytännössä myynti menee näin:

Laitat auton myyntiin nettiin. Kannattaa vähän miettiä, minkälaiset kuvat ilmoitukseen laittaa. Jengi laittaa myynti-ilmoituksiin ihan käsittämättömiä tuhruja. Ostaisitko käytetyn auton tältä ihmiseltä, kysytään, kun puhutaan ihmisen luotettavuudesta. Itse en ostaisi autoa keneltäkään, joka ei ole valmis näkemään sitä vaivaa, että ottaa menopelistään skarpin kuvan.

Hyvästä myynti-ilmoituksestasi fiiliksissä jäät odottamaan soittojen tulvaa. Sitä ei tule. Aika pian sinulle soittaa kuitenkin käytettyjen autojen jobbari, joka tarjoaa palvelujaan ja pyytää palveluistaan muutaman satasen + 10 % myyntihinnasta, mutta lupaa saada autosta 15 % korkeamman hinnan, kuin itse saisit. Tämä on varmaan ihan vaivaton vaihtoehto, mutta me päätimme kuitenkin yrittää itse.

Odottelet edelleen soittoja. Ei vaan kuulu.

Lopulta soittaa joku, ja tarjoaa jotain ihan naurettavaa hintaa, mutta tässä vaiheessa tajuat vaihtoehtojesi olevan sen verran vähissä, että olet valmis neuvottelemaan.

Meidän automme osti lopulta ihminen, joka harrastaa auton vaihtamista. Olin katsonut myyntineuvotteluihin valmistautumiseksi kaksi tuotantokautta Huutokauppakeisarin tinkimistilanteita, mutta siitä huolimatta olin neuvotteluissa aivan vastaantulija. Hinta oli lopulta reilun pari tonnia pyyntiä alempi, mutta tahto päästä eroon autosta oli kova. Käytettyjä autoja on todellakin myynnissä aivan järkyttävä määrä ja alalla vallitsee täydellinen ostajan markkina. 

Soitin itse myös autokauppaan ja kyselin, minkälaista hintaa autostamme olisi saanut. Mikäli et ole hankkimassa uutta autoa tilalle, niin autokauppa ei todennäköisesti tarjoa kummoisia.

Uskallamme kuitenkin näin muutaman kuukauden autottomuuden jälkeen väittää, että hinnasta riippumatta autosta luopuminen on varma sijoitus onnelliseen tulevaisuuteen. Jos et (kuten todennäköisesti et) saa autostasi likimainkaan sitä hintaa, jota toivoit, purista pakarat tiukasti yhteen ja ajattele, että se oli viimeinen kuluerä siitä möhkäleestä. Tästä eteenpäin sen nakuttavia venttiileitä kuuntelee joku muu. Sinä kuuntelet linnunlaulua ja käyt huoletonna heinäpellon laitaa. 

Tarkkaan ajateltuna autoilu se vasta ajanhukkaa onkin


Yksityisautoilua perustellaan usein sen nopeudella ja vaivattomuudella, mutta monesti se on näppäräksi liikkumiseksi naamioitunutta ajanhaaskuuta.

Huomasin tämän viikonloppuna. Esikoisen salibandyturnaus alkoi lauantaiaamuna sangen säntilliseen aikaan Myllypurossa. Appivanhempien auto on edelleen meillä säilytyksessä ja tällä kertaa päätimme rankan työ-, koulu- ja päiväkotiviikon päälle laittaa hyvällä omallatunnolla herätyskellon soimaan puoli tuntia myöhemmin ja mennä autolla.

Kehä I:n itää kohti taivaltavassa lauantaijonossa päähäni pälkähti kuinka järjetöntä ajanhukkaa autolla ajaminen itse asiassa on; käytän vapaaehtoisesti aikaani siihen, että kuljetan peltistä koppia voimatta tehdä samaan aikaan mitään muuta vaikka viereisellä kaistalla ajaa bussi, jonka kuljettajalle maksetaan siitä, että hän kuskaa ihmisiä sinne, minne itsekin olen matkalla. Bussissa, junassa, ratikassa tai meillä Espoossakin tätä nykyä liikennöivässä metrossa matkustaessani voin puhtaalla omallatunnolla räplätä puhelinta, lukea kirjaa, virkata tai tehdä jotain muuta viihdyttävää tai hyödyllistä matkani jouduttamiseksi. Auton ratissa tuijotan edellä ajavan auton rapaista rekkaria ja haukottelen.

Toinen ajatus, joka ei jättänyt minua rauhaan rattia puristaessani oli, mikä oikeus minulla on ajaa omalla autolla ja tupruttaa hiilidioksidia ilmakehään? Bussiin mahtuisimme minä, lapseni ja viidenkymmenen samassa jonossa matelevan henkilöauton matkustajat. Toki olen aiemminkin ollut tietoinen liikenteen haitallisista ilmastovaikutuksista. Silti vasta nyt, kun kokemuksesta tiedän, kuinka paljon vähemmän voin halutessani ajaa itse, konkretisoituu se, kuinka järjetöntä on se, että puolityhjät autot köröttelevät jonossa samaan suuntaan. Enkä nyt sano, etteikö kenellä tahansa muulla olisi oikeutta ajaa autolla mihin ikinä mielii, mutta oman moraalisen oikeuteni koen oleellisesti kaventuneen.

Tunnustetaan se ihan avoimesti: meidän autottomuudessamme ympäristöarvot ovat olleet kiva lisä, mutta eivät mikään varsinainen alkusyy. Ne ovat kuitenkin saaneet projektimme edetessä omassa asteikossamme kaiken aikaa lisää painoarvoa.

Kaikkein käsittämättömintä perseilyä autottoman elämän uudelleen poimuttamille aivoilleni on parkkipaikan etsiminen. Voi juutaksen munat! Sen verran kouluja käynyt mies olen minäkin, että se, että ajan harvoina vapaapäivinäni ympyrää kauppakeskuksen kellarissa valmiina hyökkäämään heti ensimmäiseen vapautuvaan parkkiruutuun, josta nuo kaikki muutkin samaa kehää kiertävät kiusatut sielut laillani kamppailevat, on totaalista ja traagista ajanhukkaa.  Parkkipaikkaa metsästävä autoilija on kuin luontodokumentin nälkiintynyt pantteri; aistit adrenaliinin valpastamina valmiina hyökkäämään heti nähdessään tilaisuutensa koittaneen ja jättämään lajitoverinsa käymään omaa kituliasta eloonjäämistaisteluaan savannin paahteessa. Tai pakokaasun katkussa.

Kun aloimme kirjoittaa tätä blogia, teimme linjauksen, että emme koskaan neuvo ketään tai tuputa omia näkemyksiämme kenellekään, mutta rakas ystävä:  joka ikinen sekunti, jonka käytät kiertämällä ympyrää täpötäydessä parkkihallissa pysäköintiruutua etsien on elämän haaskausta, josta joudut viimeisenä päivänä tuomiolle.

Positiivinen ajattelija löytää aina kaikesta jotain hyvää. Nyt kun autoiluun liittyvä mukavuuskin tuntuu enää vain alati haalistuvalta muistolta, niin mikä sitten voisi olla sen positiivinen puoli? No, ehkä se, että appiukon autossa on CD-soitin. Kotona meillä ei enää ole. Siksi tämänkin matkan soundtrackina soi Kake Randelinin Hitit-CD, jonka kanteen sain Mestarilta itseltään nimmarin kymmenen vuotta sitten. Ei niin ankeaa tunnelmaa, etteikö Kaken Tilipäivä koittaa -biisi sitä kohottaisi.




Pitääkö autottoman pelätä?

Jo kauan ennen kuin autosta luopuminen oli pilke silmäkulmassamme, pyöräilimme työmatkojamme epäsäännöllisen säännöllisesti. Espoosta Pasilaan matkaa kertyy suuntaansa kuutisentoista kilometriä. Topakka rykäisy ja käy tarvittaessa jopa hyvästä treenistä.

Työajoillamme kotiinpaluuseen sisältyy yleensä myös erilaisten valojen ja heijastinten virittelyä. Mikko lopettaa hommansa säädylliseen kellonlyömään 19, mutta omani jatkuu 22 asti. Kerran eräs ystäväni äityikin hämmästelemään epäuskoinen ilme kasvoillaan, kuljenko todellakin työmatkani pyörällä. Siis nimenomaan yön kynnyksellä kotiin päin. Vastatessani kysymykseen myöntävästi, ystäväni totesi hieman kauhistellen: ”Miten sä uskallat? Mistä sä tiedät, kuka sieltä sun päälles hyökkää! Eiks sua pelota?”

Hmm. Myönnettäköön, etten ollut osannut pelätä henkikultani puolesta tuosta näkökulmasta. 

Autosta luovuttuamme tulin ajatelleeksi tätä lyhyttä keskusteluamme uudelleen. Tottahan se on, kaikenlaisia otsikoita olen aiheesta vuosien varrella lukenut. En tietenkään voi koskaan olla varma, jos pusikossa tai asemien liepeillä minua todella vaanii joku pahantahtoinen yksilö. Onhan se mahdollista. Toisaalta, olen nähnyt myös otsikoita rattijuoppojen uhreista, liukkaan kelin, huonon sään, pimeyden tai rattiin nukahtamisen vuoksi loukkaantuneita - jopa kuolleita.

Mitä sitä kukin sitten elämässään pelkää? Pitääkö autottoman jotenkin pelätä enemmän? Tai toisinpäin: pitääkö omistaa auto, ettei tarvitse pelätä?
  
Perheemme selvästi pelottomin yksilö on elämälle avoin nelivuotias kuopuksemme. Hän ei osaa pelätä oikein mitään. Paitsi joskus kaloja uima-altaan syvässä päässä. Hänelle esimerkiksi jokainen julkisilla kulkuvälineillä tehty matka on mahdollisuus johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Pääkaupunkiseudulta tuskin löytyy sellaista raiteilla matkannutta koiraa, jota tyttäremme ei olisi rapsuttanut.



- Hei, saako tätä koilaa silittää? alkaa keskustelu välittömästi, kun junan ovet avautuvat ja näköpiirissä on karvainen nelijalkainen.

Valtaosissa tapauksista lupa heltiää ja keskusteluyhteys syntyy.

- Mikä sen nimi on?
- Kuinka vanha se on?
- Se on ihana!

Pari nuolaisua, pitkä tovi kikatusta ja

- Kiitos paljon ja hei hei!


Ekstrovertti kuopuksemme tuppaa löytämään aina seuraa myös ikäisistään tai hieman vanhemmista kanssamatkustajistaan. Heti junaan päästyään hän usein ampaisee omille teilleen ja istuu vieraiden ihmisten keskelle juttua iskemään. 

Pakko myöntää, että aluksi tämä tapa hieman hirvitti. Toistaiseksi tytär on kuitenkin pysynyt kunnossa, vaikken hänestä aina matkaa tehdessämme havaitse kuin kirkkaan äänen penkkirivien takaa. 

Mutta pitäisikö tällaisesta pelottomasta avoimuudesta olla huolissaan? 

Ei sekään oikein tunnu hyvältä, että kieltäisi kuopusta istumasta vieraiden keskellä ja juttelemasta ihmisille, ettei vain mitään sattuisi. Omien, ainakin osin aiheettomien pelkojen siirtäminen seuraaville sukupolville ei lähtökohtaisesti tunnu hyvältä ajatukselta.

Esikoisemme puolestaan aloitti tänä syksynä koulun. Ja koska meillä ei sitä autoa ole, niin poikamme taivaltaa vajaan kilometrin mittaisen koulumatkan jalkaisin. 


Pelottaako koulumatka ilman autokyytiä? 

Kyllä, meitä vanhempia. Pelkoa eivät kuitenkaan aiheuta pusikot, pahat ihmiset tai aina edes suojateiden ylityksetkään vaan erityisesti koulun pihan aamuruuhkat. Kiireiset koululaisiaan kuskaavat vanhemmat peruuttavat ja parkkeeraavat samalla tiellä, jolla säntäilee pieniä ihmisiä innokkaina koulunpihalle.

Tästä näkökulmasta ajateltuna meitä on ihmetyttänyt ekaluokkalaisten pyöräilykielto (tai siis virallisesti suositus) opinahjoonsa. Useammassakin koulussa pyöräily on nimittäin sallittu vasta kolmannelta luokalta alkaen. Autot saavat pyöriä pihassa lähes vapaasti, mutta neljävuotiaasta päiväkotimatkat pyöräilemään oppineen lapsen pitää koulun alkaessa jättää fillari kotiin. Tästä nurinkurisesta liikennekasvatuksesta oltiin huolissaan myös Helsingin sanomissa aiemmin syksyllä.

Ekaluokkalaisemme on myös kulkenut jo yksin lähijunassa. Meille sattuu tasaisin väliajoin Mikon kanssa töistämme johtuvia päällekkäisiä iltavuoroja. Kun iltapäiväkerho päättyy, on siitä vielä vanhempien kotiintuloon pitkä tovi. Näistä muutamista illoista on selvitty sillä, että poitsumme on tullut lukemaan Akkareita Mikon työpaikalle. Ja kiitos säännöllisen julkisissa liikkumisen - hän on matkannut itsenäisesti paikallisjunalla. Ylpeys omista taidoista perillä on käsinkosketeltava. 


"Miten te uskallatte päästää noin pienen yksin matkaan? Eikö teitä pelota?" joku todennäköisesti kysyy.

Kyllä se jännä paikka aluksi olikin. Koululaisemme on kuitenkin tottunut junamatkustaja ja hänellä on kesästä lähtien ollut käytössään puhelin. Hän tuntee reitit ja liikennesäännöt ja on muutenkin järkevä tapaus. 

Mutta onko lapsen turvallista matkustaa junalla omin päin? 

Julkisessa liikenteessä törmää harmittavan usein esimerkiksi humalaisten ihmisten sekoiluun. Koskaan emme ole kuitenkaan olleet millään tavalla uhattuina. Keskenään nämä kansalaiset pääasiassa örisevät. Mutta erilaisia pelonaiheita ulkona kyllä toki piisaa. Sellaisia, joita omassa autossa ei ole. On namusetiä, on terroristeja, on huumeidenkäyttäjiä, on pelottelevia pellejä ja julkisilla paikoillakin nykyään sattuu ties mitä. Muutamista näistä olemme jo esikoisemme kanssa kotona yhdessä keskustelleetkin.

Olemme kuitenkin taipuvaisia ajattelemaan, että jos me annamme kaikkien niiden uhkien, jotka mahdollisesti voisivat meitä kohdata, rajoittaa elämäämme, tulemme todennäköisesti kylväneeksi pelokkuuden siemenen myös lastemme mieliin. Ja kuten alussa tulin maininneeksi, ei ole syytä unohtaa, että autoon (ja sananlaskun mukaan kotiinkin) on moni - lapsi ja aikuinen - kuollut.

Että mitä sitä sitten kukin elämässään pelkää?
Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top