Tarkkaan ajateltuna autoilu se vasta ajanhukkaa onkin


Yksityisautoilua perustellaan usein sen nopeudella ja vaivattomuudella, mutta monesti se on näppäräksi liikkumiseksi naamioitunutta ajanhaaskuuta.

Huomasin tämän viikonloppuna. Esikoisen salibandyturnaus alkoi lauantaiaamuna sangen säntilliseen aikaan Myllypurossa. Appivanhempien auto on edelleen meillä säilytyksessä ja tällä kertaa päätimme rankan työ-, koulu- ja päiväkotiviikon päälle laittaa hyvällä omallatunnolla herätyskellon soimaan puoli tuntia myöhemmin ja mennä autolla.

Kehä I:n itää kohti taivaltavassa lauantaijonossa päähäni pälkähti kuinka järjetöntä ajanhukkaa autolla ajaminen itse asiassa on; käytän vapaaehtoisesti aikaani siihen, että kuljetan peltistä koppia voimatta tehdä samaan aikaan mitään muuta vaikka viereisellä kaistalla ajaa bussi, jonka kuljettajalle maksetaan siitä, että hän kuskaa ihmisiä sinne, minne itsekin olen matkalla. Bussissa, junassa, ratikassa tai meillä Espoossakin tätä nykyä liikennöivässä metrossa matkustaessani voin puhtaalla omallatunnolla räplätä puhelinta, lukea kirjaa, virkata tai tehdä jotain muuta viihdyttävää tai hyödyllistä matkani jouduttamiseksi. Auton ratissa tuijotan edellä ajavan auton rapaista rekkaria ja haukottelen.

Toinen ajatus, joka ei jättänyt minua rauhaan rattia puristaessani oli, mikä oikeus minulla on ajaa omalla autolla ja tupruttaa hiilidioksidia ilmakehään? Bussiin mahtuisimme minä, lapseni ja viidenkymmenen samassa jonossa matelevan henkilöauton matkustajat. Toki olen aiemminkin ollut tietoinen liikenteen haitallisista ilmastovaikutuksista. Silti vasta nyt, kun kokemuksesta tiedän, kuinka paljon vähemmän voin halutessani ajaa itse, konkretisoituu se, kuinka järjetöntä on se, että puolityhjät autot köröttelevät jonossa samaan suuntaan. Enkä nyt sano, etteikö kenellä tahansa muulla olisi oikeutta ajaa autolla mihin ikinä mielii, mutta oman moraalisen oikeuteni koen oleellisesti kaventuneen.

Tunnustetaan se ihan avoimesti: meidän autottomuudessamme ympäristöarvot ovat olleet kiva lisä, mutta eivät mikään varsinainen alkusyy. Ne ovat kuitenkin saaneet projektimme edetessä omassa asteikossamme kaiken aikaa lisää painoarvoa.

Kaikkein käsittämättömintä perseilyä autottoman elämän uudelleen poimuttamille aivoilleni on parkkipaikan etsiminen. Voi juutaksen munat! Sen verran kouluja käynyt mies olen minäkin, että se, että ajan harvoina vapaapäivinäni ympyrää kauppakeskuksen kellarissa valmiina hyökkäämään heti ensimmäiseen vapautuvaan parkkiruutuun, josta nuo kaikki muutkin samaa kehää kiertävät kiusatut sielut laillani kamppailevat, on totaalista ja traagista ajanhukkaa.  Parkkipaikkaa metsästävä autoilija on kuin luontodokumentin nälkiintynyt pantteri; aistit adrenaliinin valpastamina valmiina hyökkäämään heti nähdessään tilaisuutensa koittaneen ja jättämään lajitoverinsa käymään omaa kituliasta eloonjäämistaisteluaan savannin paahteessa. Tai pakokaasun katkussa.

Kun aloimme kirjoittaa tätä blogia, teimme linjauksen, että emme koskaan neuvo ketään tai tuputa omia näkemyksiämme kenellekään, mutta rakas ystävä:  joka ikinen sekunti, jonka käytät kiertämällä ympyrää täpötäydessä parkkihallissa pysäköintiruutua etsien on elämän haaskausta, josta joudut viimeisenä päivänä tuomiolle.

Positiivinen ajattelija löytää aina kaikesta jotain hyvää. Nyt kun autoiluun liittyvä mukavuuskin tuntuu enää vain alati haalistuvalta muistolta, niin mikä sitten voisi olla sen positiivinen puoli? No, ehkä se, että appiukon autossa on CD-soitin. Kotona meillä ei enää ole. Siksi tämänkin matkan soundtrackina soi Kake Randelinin Hitit-CD, jonka kanteen sain Mestarilta itseltään nimmarin kymmenen vuotta sitten. Ei niin ankeaa tunnelmaa, etteikö Kaken Tilipäivä koittaa -biisi sitä kohottaisi.




Pitääkö autottoman pelätä?

Jo kauan ennen kuin autosta luopuminen oli pilke silmäkulmassamme, pyöräilimme työmatkojamme epäsäännöllisen säännöllisesti. Espoosta Pasilaan matkaa kertyy suuntaansa kuutisentoista kilometriä. Topakka rykäisy ja käy tarvittaessa jopa hyvästä treenistä.

Työajoillamme kotiinpaluuseen sisältyy yleensä myös erilaisten valojen ja heijastinten virittelyä. Mikko lopettaa hommansa säädylliseen kellonlyömään 19, mutta omani jatkuu 22 asti. Kerran eräs ystäväni äityikin hämmästelemään epäuskoinen ilme kasvoillaan, kuljenko todellakin työmatkani pyörällä. Siis nimenomaan yön kynnyksellä kotiin päin. Vastatessani kysymykseen myöntävästi, ystäväni totesi hieman kauhistellen: ”Miten sä uskallat? Mistä sä tiedät, kuka sieltä sun päälles hyökkää! Eiks sua pelota?”

Hmm. Myönnettäköön, etten ollut osannut pelätä henkikultani puolesta tuosta näkökulmasta. 

Autosta luovuttuamme tulin ajatelleeksi tätä lyhyttä keskusteluamme uudelleen. Tottahan se on, kaikenlaisia otsikoita olen aiheesta vuosien varrella lukenut. En tietenkään voi koskaan olla varma, jos pusikossa tai asemien liepeillä minua todella vaanii joku pahantahtoinen yksilö. Onhan se mahdollista. Toisaalta, olen nähnyt myös otsikoita rattijuoppojen uhreista, liukkaan kelin, huonon sään, pimeyden tai rattiin nukahtamisen vuoksi loukkaantuneita - jopa kuolleita.

Mitä sitä kukin sitten elämässään pelkää? Pitääkö autottoman jotenkin pelätä enemmän? Tai toisinpäin: pitääkö omistaa auto, ettei tarvitse pelätä?
  
Perheemme selvästi pelottomin yksilö on elämälle avoin nelivuotias kuopuksemme. Hän ei osaa pelätä oikein mitään. Paitsi joskus kaloja uima-altaan syvässä päässä. Hänelle esimerkiksi jokainen julkisilla kulkuvälineillä tehty matka on mahdollisuus johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Pääkaupunkiseudulta tuskin löytyy sellaista raiteilla matkannutta koiraa, jota tyttäremme ei olisi rapsuttanut.



- Hei, saako tätä koilaa silittää? alkaa keskustelu välittömästi, kun junan ovet avautuvat ja näköpiirissä on karvainen nelijalkainen.

Valtaosissa tapauksista lupa heltiää ja keskusteluyhteys syntyy.

- Mikä sen nimi on?
- Kuinka vanha se on?
- Se on ihana!

Pari nuolaisua, pitkä tovi kikatusta ja

- Kiitos paljon ja hei hei!


Ekstrovertti kuopuksemme tuppaa löytämään aina seuraa myös ikäisistään tai hieman vanhemmista kanssamatkustajistaan. Heti junaan päästyään hän usein ampaisee omille teilleen ja istuu vieraiden ihmisten keskelle juttua iskemään. 

Pakko myöntää, että aluksi tämä tapa hieman hirvitti. Toistaiseksi tytär on kuitenkin pysynyt kunnossa, vaikken hänestä aina matkaa tehdessämme havaitse kuin kirkkaan äänen penkkirivien takaa. 

Mutta pitäisikö tällaisesta pelottomasta avoimuudesta olla huolissaan? 

Ei sekään oikein tunnu hyvältä, että kieltäisi kuopusta istumasta vieraiden keskellä ja juttelemasta ihmisille, ettei vain mitään sattuisi. Omien, ainakin osin aiheettomien pelkojen siirtäminen seuraaville sukupolville ei lähtökohtaisesti tunnu hyvältä ajatukselta.

Esikoisemme puolestaan aloitti tänä syksynä koulun. Ja koska meillä ei sitä autoa ole, niin poikamme taivaltaa vajaan kilometrin mittaisen koulumatkan jalkaisin. 


Pelottaako koulumatka ilman autokyytiä? 

Kyllä, meitä vanhempia. Pelkoa eivät kuitenkaan aiheuta pusikot, pahat ihmiset tai aina edes suojateiden ylityksetkään vaan erityisesti koulun pihan aamuruuhkat. Kiireiset koululaisiaan kuskaavat vanhemmat peruuttavat ja parkkeeraavat samalla tiellä, jolla säntäilee pieniä ihmisiä innokkaina koulunpihalle.

Tästä näkökulmasta ajateltuna meitä on ihmetyttänyt ekaluokkalaisten pyöräilykielto (tai siis virallisesti suositus) opinahjoonsa. Useammassakin koulussa pyöräily on nimittäin sallittu vasta kolmannelta luokalta alkaen. Autot saavat pyöriä pihassa lähes vapaasti, mutta neljävuotiaasta päiväkotimatkat pyöräilemään oppineen lapsen pitää koulun alkaessa jättää fillari kotiin. Tästä nurinkurisesta liikennekasvatuksesta oltiin huolissaan myös Helsingin sanomissa aiemmin syksyllä.

Ekaluokkalaisemme on myös kulkenut jo yksin lähijunassa. Meille sattuu tasaisin väliajoin Mikon kanssa töistämme johtuvia päällekkäisiä iltavuoroja. Kun iltapäiväkerho päättyy, on siitä vielä vanhempien kotiintuloon pitkä tovi. Näistä muutamista illoista on selvitty sillä, että poitsumme on tullut lukemaan Akkareita Mikon työpaikalle. Ja kiitos säännöllisen julkisissa liikkumisen - hän on matkannut itsenäisesti paikallisjunalla. Ylpeys omista taidoista perillä on käsinkosketeltava. 


"Miten te uskallatte päästää noin pienen yksin matkaan? Eikö teitä pelota?" joku todennäköisesti kysyy.

Kyllä se jännä paikka aluksi olikin. Koululaisemme on kuitenkin tottunut junamatkustaja ja hänellä on kesästä lähtien ollut käytössään puhelin. Hän tuntee reitit ja liikennesäännöt ja on muutenkin järkevä tapaus. 

Mutta onko lapsen turvallista matkustaa junalla omin päin? 

Julkisessa liikenteessä törmää harmittavan usein esimerkiksi humalaisten ihmisten sekoiluun. Koskaan emme ole kuitenkaan olleet millään tavalla uhattuina. Keskenään nämä kansalaiset pääasiassa örisevät. Mutta erilaisia pelonaiheita ulkona kyllä toki piisaa. Sellaisia, joita omassa autossa ei ole. On namusetiä, on terroristeja, on huumeidenkäyttäjiä, on pelottelevia pellejä ja julkisilla paikoillakin nykyään sattuu ties mitä. Muutamista näistä olemme jo esikoisemme kanssa kotona yhdessä keskustelleetkin.

Olemme kuitenkin taipuvaisia ajattelemaan, että jos me annamme kaikkien niiden uhkien, jotka mahdollisesti voisivat meitä kohdata, rajoittaa elämäämme, tulemme todennäköisesti kylväneeksi pelokkuuden siemenen myös lastemme mieliin. Ja kuten alussa tulin maininneeksi, ei ole syytä unohtaa, että autoon (ja sananlaskun mukaan kotiinkin) on moni - lapsi ja aikuinen - kuollut.

Että mitä sitä sitten kukin elämässään pelkää?

Autoton isä pohdiskelee

En nyt muista kuka, mutta joku ihan Sarasvuon tasoinen ajattelija se oli, joka joskus sanoi, että mielipiteistä tulee arvoja vasta siinä vaiheessa, kun ne alkavat maksaa jotakin.

Kuten edellisessä kirjoituksessamme kerroimme, meillä on siis nyt pihassa Kristiinan vanhempien auto sen aikaa, kun he piileskelevät Suomen harmaimpia kuukausia etelän auringossa. Tästä on seurannut lukuisia arjen tilanteita, joissa on pohdittava, mennäkö nyt tällä kertaa kuitenkin autolla vai ollako kosher ja kulkea julkisilla. Toisessa vaakakupissa ovat kaikki ne autottoman elämän hyvät puolet, joista olemme itseämme viime kuukaudet vakuutelleet, toisessa puolestaan autoilun helppous ja ulkona vallitseva marraskuu.

Eilen isänpäivänä oli valittavana, lähtevätkö isi ja tytär jälkimmäisen taitoluistelutreeneihin autolla vai bussilla. Autolla matka jäähallille kestää noin kahdeksan minuuttia, julkisella liikenteellä puoli tuntia pidempään.  Eli pitää funtsia, haluaako reissuun käyttää yhteensä tunnin enemmän vai vähemmän. Tässä kohtaa tämä ei oikeastaan ollut edes mikään valinnan paikka, sillä olin päättänyt, että bussilla mennään ja sillä hyvä. En tahdo taas mukavoittaa itseäni autoilun vaivattomuuteen, nyt kun ajatuksissa autottomuudesta on jo ehtinyt muodostua oletusasetus. Sitä paitsi isi tarvitsee hyötyliikuntansa.


Aikaa tähän autottomaan elämään on kyllä oltava valmis sijoittamaan. Mutta onko tähän panostettuun aikaan suhtauduttava ikään kuin maksuna, joka tekee mielipiteistä arvoja? Se riippuu siitä, miten omaan aikaansa ylipäätään suhtautuu. En suosittele autottomuutta kenellekään, jonka mielestä aika on rahaa. Jollain kumman tavalla tämä nykymaailman meno on vaan ajanut ajatukset sille radalle, että kaiken pitäisi tapahtua mahdollisimman nopeasti.  Itse olen autottomuuden myötä alkanut työstää pohdintaa siitä, ottaako tämä aikaa vai antaako se sitä.
 
Ilman autoa tällaisista päivittäisistä reissuista, kuten lasten harrastuksista tulee ikään kuin pieniä retkiä jo ihan sen takia, että aikaa kuluu enemmän ja jollainhan se aika täyttyy. Tällä meidän luistelureissullakin oli sellaisia kymmenen minuutin luppohetkiä, kun odoteltiin pysäkillä bussia ja ihmeteltiin lintuja, bussikatoksen seinään tussattuja tageja ja pysäkillä seisovan sedän nenää. Istuipa tyttö hetken isän sylissäkin. Olen myös yrittänyt jättää kännykän roplaamista vähemmälle tällaisia hetkinä ja olemaan ainakin hetkittäin ihan aidosti vuorovaikutuksessa lastemme kanssa. Myönnetään, tämä voi vaikuttaa todella ärsyttävältä keulimiselta ja saa varmasti monen pienten lasten vanhemman varmistimet kilahtelemaan. En todellakaan yritä esittää mitään Isä Teresaa, joka jaksaa innostua jokaisesta kivestä, kepistä ja kävystä, joista nelivuotiaamme tuntuu löytävän itselleen aina vain uusia aarteita. Ajatukseni ovat aikuisuuden tylsistämät.

On siis jokaisen itsensä ratkaistava, että onko aika rahaa. Mutta jos joka ikiseen paikkaan suhaa kamalalla kiireellä kieli vyön alla tajuamatta, että tuossa oksalla on orava, niin se on kyllä niin ajan, rahan, kuin kaiken muunkin hukkaamista.


Appiukon auto sai siis tämän reissun ajan seistä parkissa arvoansa laskemassa.

Yksi suunnittelematon autoreissu meille kyllä männä viikolla tuli, kun koko perheen oli matkattava perjantaina Tampereelle.. Junaliput oli jo hankittuna, mutta esikoisen kuume sotki tilanteen. Siinä vaiheessa takapenkillä pötköttely pää äidin sylissä tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin lähteä junilla ja busseilla konkoilemaan. Oli ihanaa ja huojentavaa huomata, että autolla ajaminen tuntui edelleen tosi ärsyttävältä. 

Taas on yksi auto pihassa!


Muistatteko sen Uuno Turhapuro –elokuvan, jossa Härski Hartikainen tahtoo kokeilla kurjuuden maksimoimista, mutta siitä ei tule mitään, koska naiset antavat hänelle koko ajan rahaa? Meillä on tällä hetkellä vähän sama tilanne.

Jo vuosien ajan syksyymme ja kevääseemme on kuulunut se, että Kainuussa asuvat Kristiinan vanhemmat matkustavat reiluksi kuukaudeksi etelän lämpöön ja jättävät autonsa meille säilytykseen. Diiliin on kuulunut aina täydet käyttöoikeudet.

Jälleen kerran tähdennämme, että emme vastusta autoilua emmekä ihannoi vaikeaa elämää, emme vain tahdo juuri nyt omistaa ja maksaa autoa. Sikälihän tämä vaikuttaa aivan täydelliseltä paketilta; sen kun rällättäisiin vaikka aamusta iltaan ja appiukko hoitaa omistajan vastuut. Niinpä me ennen teimmekin. Nyt tilanne on tietysti vähän eri. 

On vähän sama fiilis, kun tupakoinnin lopettamisen jälkeen, kun tuli se ensimmäinen ajatus, että voinhan mä nyt yhden polttaa, kunhan en koko ajan tupruta. Olemme edelleen tämän autottomuuden kanssa vähän honeymoonilla ja puhumme päivittäin, kuinka tämä sopii meille ja on kivaa ja hyvä kun lapsetkin liikkuu ja näitä kaikkia. Tässä tilanteessa ei tee mieli antaa pirulle pikkusormea.

Tämän vuoksi on vähän arveluttanut ottaa appimobiilia meille säilytykseen. ”Kohta se Avensis taas tulee”, olemme puhuneet ääni huolestuneesti väristen. Onko meistä toteuttamaan autotonta elämäntapaa sitten kun parkissa kököttää auto, joka tykkää siitä, että sitä käytetään?

Mietimme, ettemme vaihda edes talvirenkaita siihen alle, niin eipähän tule turhia kiusauksia. Ja sitten luonnollisesti tulee se viikonloppu, kun taivaalta tulee tulikiveä ja Jumalan vihaa ja pitäisi lähteä viemään poitsu sählyyn. No, usko testataan koettelemuksissa!

Sen me kuitenkin tiedämme jo tällä lyhyellä autottomalla elämänkokemuksella, että ihan oikeasti on myös tilanteita, joissa kumijalkaa todella tarvitaan. Että ehkä ne talvinakit laitetaan kuitenkin alle ja tehdään tässä yhteydessä pyhä lupaus, että mitään ylimääräistä ei ajeta. Olisihan se myös aika älytöntä tilata taksia, jos käytettävissä on auto.

Olemme päätyneet seuraavaan ratkaisuun: ajamme auton jonnekin loitommas säilytykseen, jolloin jokainen käyttökerta on suunniteltava etukäteen ja tankkaamme auton korkeintaan kerran koko reilun kuukauden aikana. Sovitaan, että jos näette meidät seuraavan kuukauden aikana auton ratissa, niin saatte tulla kysymään, että milläs asialla. Jos emme kykene antamaan tyydyttävää selitystä, jollainen ei ole esimerkiksi, että pitää hakea Ikeasta uudet asetelmamaljakot, niin saatte piirtää meille rastit kankkuun ja sanoa, että hyi hävetkää!

Suoritimme sunnuntaina koko perheen voimin rituaalin, jonka tarkoitus oli todistaa kaikkeudelle ja meille itsellemme, että me olemme edelleen houkutuksista huolimatta autoton perhe. Olimme nähkääs Kristiinan kanssa viikonloppuna kekkeröimässä parin sadan parhaan ystävämme kanssa tilaisuudessa, jossa järjestettiin leikkimielisiä kilpailuja. 



Kristiina voitti painavan pahvilaatikon, jonka hän oletti sisältävän jonkin kodinkoneen. Hän hieman pettyi, mutta itse vastaavasti kymmenkertaisesti riemastuin, kun paljastui, että laatikko sisälsi korillisen pienpanimon käsityöläisolutta. 



Meillä oli kuitenkin sen verran varustetta mukana, että palkinto piti jättää bilepaikalle odottamaan myöhempää noutoa. Sunnuntaipäivänä mielessämme kutkutteli sadasojan ajan ajatus lähteä noutamaan loota autolla. Lupasin kuitenkin hoitaa laatikon kotiin lihasvoimin; olenhan Tarzan, kun pitää kantaa kaljaa. 


Ei vaan tullut etukäteen mieleen, minkälaista ääntä pitää 24 pulloa olutta Tallinna-kärryissä mukulakivillä. Aika jouluinen kilinä. Matkalla Tikkurilasta Espooseen täysissä lähijunissa tuli useamman kerran sitä helskettä ja helinää kuunnellessa vedettyä kaulahuivia kasvoille ja mietittyä, että olisiko kuitenkin kannattanut lähteä autolla.



Autottomuus sopii kamarunkkarille

Heti alkuun anteeksi tuo ruma sana. Se vaan sattuu kuvaamaan parhaiten ihmistä, joka innostuu uusista hienoista tavaroista ja lumoutuu varusteiden ja tarvikkeiden teknisistä yksityiskohdista sekä saa suunnatonta mielihyvää vertaillessaan tuotteiden ominaisuuksia nettikaupoissa tuntikausia. Autottomuus on kamarunkkarille loistava elämäntapa.

Istuin lounaalla hyvän kaverin kanssa, ja keskustelu johti säihin. Ystävää harmitti, kun sää on niin lohduton; koko ajan sataa, on harmaata ja kylmää. Havahduin siihen, että minua nämä säät eivät ole häirinneet millään tavalla. Minua, joka sentään olen työmatkapyöräillyt liki päivittäin. Ja tämä on aivan uusi ilmiö. Joka ikinen syksy aiemmin olen aina ollut oikea säästävalittajan perikuva. Tajusin, että tänä syksynä minulla ei ole ollut kertaakaan kylmä tai märkä olo. Syy tähän on yksinkertainen: sään mukainen pukeutuminen.


Aiemman autoilevan elämän aikana omassa pukeutumisessakin tyyli meni usein ohi tarkoituksen. Usein se tarkoitti sitä, että matkalla kotiovelta autolle pikkukengät olivat märkinä ja vilu päässyt läpi villakangastakista. Kyllähän se nyt saa apealle mielelle.

Autosta luopuessa annoimme itsellemme luvan hankkia sellaiset kamat, että säiden takia ei tarvitse jäädä sisälle. Auton myynnistä jäi vähän ylimääräistä rahaa ja sovimme, että sitä voidaan hyvillä mielin sijoittaa kunnolliseen varustukseen. Ennen tuli helposti pihtailtua ulkoiluvaatteiden ostossa, kyllähän ne kieltämättä kalliita voivat olla.

Itse olen hankkinut itselleni sateenkestävän pyöräilypuvun ja hanskat, pyöräilykypäränsuojuksen, joka pitää pään kuivana sateella ja lisäksi vedenpitävän repun. Vielä pitäisi hankkia paremmin vettäpitävät pyöräilykenkien suojukset. Sittenpä olisi varustus aika hyvällä tolalla syyspyöräilyyn. Näihin on mennyt rahaa ehkä reilun parin bensatankin verran. Kannattaa ensi töikseen tarkastaa nettitorit ja huutokaupat, käytettynä ostetut tavarat kirkastavat sädekehää entisestään.


Toki ulkoiluvarusteisiin saa upotettua rahaa vaikka pienen henkilöauton verran jos tavaralla hekumointi on oikein sydäntä lähellä. Itse olen lutterilaisena nuilottajana pyrkinyt pitämään myös kulukurin visusti mielessäni.

Mutta arvatkaa mitä - Jo tällainen investointi ulkoiluvarustukseen on tehnyt sen, että pieni sade tekee työmatkapyöräilylstä vain kivempaa! On ihan hemmetin kivaa sutaista sateessa kolme varttia töihin ja tulla perille kuivana ja aivot hapetettuina valmiina päivän askareisiin! Siinä on jotain nykyelämässä kadonnutta ihminen luontoa vastaan –tunnelmaa. Tässä yhtenä päivänä oikein harmitti, kun piti olosuhteiden pakosta mennä junalla töihin ja illalla satoi. Meni hyvä pyöräilysade hukkaan!




Kaikki kamarunkkaamista vähässäkään määrin harrastaneet tuntevat termin guilty pleasure. Siitä on kyse, kun hankkinut liian kallista, liian hienoa tavaraa, jota syvällä sisimmässään ei usko itsekään tarvitsevansa ja materiasta tulevaan mielihyvään sekoittuu pieni omatunnon kolke. Autottomuus poistaa syyllisyyden nautinnosta. Auton myynti antoi meille ikään kuin moraalisen oikeutuksen ja osittain velvollisuuden sijoittaa vaatekaapin sisältöön ja muuhun varustukseen sen verran, että tekosyyt jäädä sisälle poistuvat elämästä.

Toki säänmukaiseen elämään sisältyy myös se tosiasia, että eihän sitä välttämättä ihan Antti Tuiskun swägällä liikuta tuolla ihmisten ilmoilla. Olimme yhtenä aamupäivänä hoitamassa asioita tahoillamme ja sovimme Kristiinan kanssa tapaavamme lounaalla Sellossa. Pöydässä tajusimme näyttävämme ulkoiluvaatteinemme aivan peläteiltä siistien smart casual –ihmisten keskellä.


Tiesimme kuitenkin, että kaikki nuo tyylikkäät nappaskengät kastuvat heti ensimmäisessä lätäkössä ja siistit pikkutakit rypistyvät kilvan kantajiensa otsien kanssa auton ratissa matkalla seuraavan palaveriin. Meidän verkkareista valuu vesi kuin hanhen selästä.

Viime viikolla ohjelmaani osui muuan kokous, johon menin luonnollisestikin pyörällä ja sadesään mukaisessa varustuksessa. Kokouksen päätteeksi pari kaveria kyseli, miten autottomuus on sujunut. Lievä sankaruuden läikähdys kulki lävitseni, kun vetelin sadevaatteita päälleni ja olin, että ”noo, eihän tää nyt sen isompi juttu ole”. Molemmat kaverit ovat hyviä tuttujani, mutta en tiennyt aiemmin, että kummallakaan heistä ei ole myöskään autoa, vaikka on perhettä ja muuta. Siinä järeää gore tex –panssaria päälle vedellessä ja vielä omista sankaripilvistäni laskeutuessa tajusin, että voisihan sitä olla autoton noinkin. Ilman, että kirjoittaa jokaisesta työmatkastaan blogia ja hankkii vaatekaapin täyteen vaikka avaruuslennon kestävää nanoteknologiaa ja muutenkin tekee siitä ja itsestään kauhean numeron. Mutta ei sovi meidän tyyliin. 
Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top