Kävelytimme lastamme 300 kilometriä

Sehän on ihan passeli matka tallustella tuollaiselle seitsenvuotiaalle piltille. Matkaa ei edes tarvinnut suorittaa kerralla, vaan sen sai taivaltaa omaan tahtiin 190 päivän aikana vieläpä kahdessa erässä päivittäin. Suurimmalla osalla etapeista oli vanhempi mukana varmistamassa, että sudet eivät syö eikä nestehukka korjaa.



Kyse on tietenkin nyttemmin jo tokaluokalle siirtyneen esikoisemme koulumatkoista. Ensimmäisen kouluvuoden aikana yhteensä noin 300 kilometriä. Saman verran kuin Helsingistä Leppävirralle. Moisen matkan käveleminen käveleminen kerralla ei tietenkään ole mahdollista, mutta jaettuna pidemmälle ajalle se on oikein kelpo liikuntasuoritus, niin aikuiselle kuin lapselle.

Suositusten mukaan kouluikäisten lasten tulisi liikkua 1-2 tuntia päivässä, joidenkin arvioiden mukaan enemmänkin. Koulumatkat ovat mitä luontevin tapa liikkua kuin huomaamatta ja samalla virkistyä ja virittäytyä koulupäivää varten.

Meiltä on kysytty, eikö meitä pelota lähettää lastamme liikenteen vaaroihin. Käännetään asia toisin päin: mikä sitä vaaraa koulutiellä aiheuttaa? Autot. Autot, joilla lapsia kuskataan kouluun. Tottakai liikenne on aina otettava vakavasti ja aamuliikenne erityiseen, koska aamuliikenteessä ihmisillä on kiire. Joka kerta, kun mittaamattoman arvokas poikasemme lähtee koulutaipaleelleen, muistutamme, että ole valppaana. Onneksi kuitenkin todennäköisempää kuin, että jotain kamalaa tapahtuisi, on, että ei tapahdu.



Koulumatkaesimerkissämme tulee selkeästi näkyväksi arkiliikunnan perusolemus ja jokapäiväisten valintojen kertautuvuus. Siirretään sama aikuisten maailmaan: liikkumisen ja terveyden kannalta vaikkapa yksittäisen kauppareissun tekeminen jalkaisin voi tuntua aivan yhdentekevältä asialta. Paskat siinä kunto ehdi mihinkään nousemaan kun matkaa lähikauppaan ei ole kuin muutama sata hassua metriä.

Mutta kun siellä kaupassa pitää kuitenkin käydä harva se päivä. Äkkiä sitä kauppareissua on tullut tehtyä kymmenen kilometriä, ennen pitkää sata ja lopulta kohti ääretöntä ja sen yli. Me emme edes huomanneet kun meidän poikamme käveli 300 kilometriä!

Neuvoja me emme tahdo antaa, ettekä te niitä kaipaa. Annammepa kuitenkin yhden: rinkka ja pyörillä kulkevat mummokärrit ovat aivan mainiot kapineet kauppareissuja ajatellen. Niihin mahtuu järjetön määrä tavaraa ja kun roudaa parikymmenen kilon kuorman pelkällä lihasvoimalla kaupasta kotiin, voi hetkeksi tavoittaa samaa adrenaliinin kuohua kuin veljemme neandertalilainen kaadettuaan mammutin kivikeihäällä. Vahvin jää eloon!

Ensimmäinen autoton vuosi takana


Havahduimme yllättäen siihen tosiasiaan, että olemme olleet vuoden ajan autoton perhe. Paljon onnea vaan! Kakkua ei tähän hätään leivottu, mutta onneksi esikoisen synttärit olivat viikko sitten, niin saatiin sentään juhlava kakkukuva tähän oheen. Kyllä tässä pienen juhlan paikka voisi olla; ensimmäinen autoton vuosi on ollut kaikinpuolin hyvää elämää!


Vuoden aikana tulee kutakuinkin läpikäytyä ne tilanteet, joihin lapsiperheessä kulkuneuvoja tarvitaan. On joululomareissut, kesäloman mökkimatkat, kylpyläreissut, tavaran roudaukset sorttiasemalle, lasten harrastukset, kauppareissut sun muut. Monesta näistä olemmekin jo kirjoittaneet, mutta tässä vaiheessa lienee paikallaan pieni yhteenveto ensimmäisestä autottomasta vuodesta. 

Kaikki on sujunut vallan mainiosti. Siinäpä se tiivistettynä. Autottomuus on lisännyt perheemme elämänlaatua ja vähentänyt stressiä. Autottomuus on enemmänkin antanut aikaa kuin ottanut sitä. Päivittäinen liikkuminen on muuttunut mielekkäämmäksi kun ennen ruuhkassa seisomiseen kuluneen ajan voi käyttää vaikkapa kirjaa lukemalla paikallisjunassa.

Tämä voi vaikuttaa siltä, että kaunistelemme totuutta, mutta kyllä se, ystävät, näin vain kuulkaa on. Tai näin se on meillä. Emme edelleenkään väitä, että tämä kaikille sopisi, mutta meidän ruuhkavuosiimme ei enää autoa kaivata. 

Enimmäkseen olemme käyttäneet julkista liikennettä tai fillareita, mutta myös takseista ja vuokra-autoista on tullut luonteva osa perheemme liikennekaarta. Olemme aiemminkin kirjoittaneet Whim-yhtiön tarjoamasta kympin taksi -palvelusta, jolla enintään viiden kilometrin mittaiset taksimatkat maksavat korkeintaan 10 euroa. Tämä palvelu on madaltanut meidän kynnystämme taksin käyttöön ja tuonut huomattavasti joustavuutta liikkumiseen. Samaten erilaiset kauppakassi-palvelut, jossa ruoat toimitetaan kotiovelle, ovat tulleet tutuiksi ja vapauttaneet kaupassakäyntiin kuluvaa aikaa muille jutuille. 

Monesti meitä kysytään, kuinka paljon autottomuus säästää rahaa. Vaikea sanoa. Ei sitä tilipäivän alla ole yhtään sen enempää tilillä kuin ennenkään, mutta ehkä tässä vähän vähän rennommin voi elellä. Kesälomalla sen tajusi, kun mökillä ajoimme hyväntahtoisten sukulaisten autoja ja niitä tankkailimme, kuinka järjettömän paljon auton avulla saa rahaa tuprutettua hiilidioksidina ilmakehään. 


Mutta ei tätä oikeastaan ajattele enää edes rahansäästön kannalta. Meille tämä on yksinkertaisesti parempaa elämää. Lapsen vieminen päivähoitoon on paljon mukavampaa, kun pyöräillään yhdessä, kuin että madeltaisiin aamuruuhkassa. Koulumatka kävellen on kiva yhteinen tuokio esikoisen kanssa. Sää on aina hyvä, kun on sopivat vaatteet.


Emme edelleenkään sano myöskään, että ikinä emme enää autoa hanki. Tosin auton omistaminen on ruvennut vuoden aikana tuntumaan aina vain vähemmän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jonkinlainen yhteiskäyttömalli tuntuisi paljon paremmalta ratkaisulta, mikäli sellainen tarve tulisi. 

Ensimmäisen autottoman vuoden aikana on tullut kiva tunne siitä, että on osana jotain isompaa muutosta, joka vääjäämättä kulkee kohti järkevämpiä, vihreämpiä ja joustavia liikkumismuotoja ja toivottavasti terveempää maailmaa. Siihen suuntaan kannattaa jokaisen omalla tavallaan taivaltaa.


Kannattaa välillä vasiten ajatella eri tavalla


Ihmiset tekevät asiat aina samalla tavalla, elleivät erikseen päätä tehdä asioita eri tavalla. Rutiinit helpottavat elämää ja pitävät paketin kasassa, eikä niissä ole mitään pahaa vaikka Kahlil Gibran ja Paolo Coelho ja ketä näitä nyt on, käskevät suhtautumaan elämään loputtomana tutkimusmatkana. No ei aikuisen aina tarvitse. Joskus kannattaa kuitenkin ihan vasiten tehdä joku asia pikkuisen eri tavalla kuin on aina aiemmin tehnyt, ihan oman mielen virkeyden vuoksi.

Meidän autottomassa elämässämme on pitkälti alun perin ollut kyse juuri tästä; totutun tavan muuttamisesta ja havahtumisesta siihen, että hemmetti, tämä toinen tapahan on paljon parempi kuin se, miten aina ennen ollaan tehty.

Meillä on taas appiukon auto pihassa. Ei vaan tee oikein mieli sillä ajella. Yksi päivä tässä minulla oli normaalia napakampi aikataulu. Töiden jälkeen piti kiirehtiä muuan kokoukseen. Yksinkertaisinta olisi ollut ajaa autolla töihin, töiden jälkeen kokoukseen ja kokouksen jälkeen huristella kotiin vaimon ja pilttien luokse. Mutta ei vaan tehnyt mieli istua siihen pirun kotteroon. Mieluummin menin junalla töihin, töistä kympin taksilla kokoukseen ja kokouksesta taas junalla kotiin. Ja tämän tein vain ja ainoastaan mukavuussyistä. Se autolla ajaminen ei vaan enää tunnu mukavalta. Minusta tuntuu kuin auton penkki imisi minusta energian hanurin kautta jonnekin moottorin syövereihin, josta sen palamisjätteet päätyvät lopulta saasteeksi ilmakehään ja taas jossain kuolee suloinen kuutti.

Suosittelen lämpimästi tekemään arjessa joitakin asioita pikkuisen eri tavalla. Siellä tavalla olen löytänyt viime aikoina mm. hyvän kirjan ja tosi kivan kahvilan. Kirjan löysin, kun menin vaan tapojeni vastaisesti kirjastoon etsimään luettavaa ja laitoin hakukoneen aihesanaksi ”irlanti”. En tiedä miksi, oli vaan jotenkin irkkufiilis. Kirjaksi valikoitui Colm Tóibínin Nora Webster. En ikinä olisi tarttunut tuollaiseen kirjaan ellen olisi erikseen itseäni tähän tilanteeseen laittanut. Mutta kyllä ihan kannatti, kirja on juuri sopivan erilainen, kuin mitä olisin luontaisesti valinnut. Ei tee pahaa perehtyä 60-luvun irlantilaisen leskinaisen sielunmaisemaan.



Kerronpa vielä toisesta elämyksestä, jonka totutuista tavoista poikkeaminen on elämääni tuonut. Usein kulkiessani junalla Helsinkiin minulla on ollut tapana napata kahvi mukaan eräästä Päärautatieaseman lukuisista ketjukahviloista. Se on turvallista, kun on tuttu paikka ja kahvi maksaa kolmisen euroa.

Sitten eräänä aamuna päätin, että enpäs menekään aina samaan paikkaan sumppiani hakemaan, vaan poikkesin aseman käytävällä sijaitsevaan Food & Jones –kahvilaan. Aluksi minut houkutteli paikkaan edullinen kahvi, mutta ihastuin välittömästi paikan tunnelmaan. Kahvilaa pitävät mainiot maahanmuuttajamiekkoset. Asiakkaat otetaan vastaan iloisin tervehdyksin ja hymy huulilla. Nykyään käyn paikalla paitsi kahvin takia, niin myös siksi, että aamulla on mukava kuulla muutama ystävällinen ja iloinen sana päivän alkajaisiksi.


”Miiikkoo, mita kuuluu?”, kuuluu aina iloinen tervehdys kahvilaan astuessa. Ja vaikka ei tullessa aina niin hyvää vielä kuuluisikaan, niin lähtiessä kuuluu. Hyvä fiilis tarttuu! Jos käyt paikassa, niin ota kahvin seuraksi turkkilainen Baklawa-piiras. Se on niin hyvää, että jotain syntiä sen on oltava.

Eli, hyvä ystävä, suosittelen silloin tällöin lukemaan jotain muuta, kuin mitä normaalisti luet ja hakemaan kahvin jostain muualta, kuin mistä normaalisti haet. Ja kävelemään kevätilmassa. Se tuulettaa päätä ja saa mahlan virtaamaan rungossa.



Universumi auttaa autotonta


Minulla on tullut tavaksi kirjoittaa näin sunnuntaiaamupäivisin tyttären taitoluistelukoulun aikana.  Normaalisti kuljemme tänne bussilla, mutta tänään nappasimme allemme kympin taksin. Kyseinen palvelu on muuten madaltanut meidän kynnystämme käyttää taksia oleellisesti. Käytännössä siis kaikki taksimatkat, jotka ovat linnuntietä korkeintaan viisi kilometriä, maksavat palvelun käyttäjälle enintään kymmenen euroa. Tälläkin reissulla auton taksamittari näytti perillä 17,70 €, mutta maksettavaksi tuli vain kymmenen euroa, joka sekin laskutetaan suoraan palvelun kautta. Ei tarvitse kaivaa lompakkoa ollenkaan esille, kätevää.

Mielenkiintoinen viikko on takana. Kristiina on ollut parisen viikkoa työreissulla PyeongChangin paralympia-kisoissa ja koska itsekin teen iltapainotteista työtä, meillä on ollut kutsuttuna hoitoapuna sukulaisia erilaisissa kokoonpanoissa. Kaikkiaan perheemme alkuvuosi on töidemme ja lastenhoidon osalta ollut sellaista excelöinnin ja ristiintaulukoinnin ilotulitusta, että ei paremmasta väliä. Kuluneella viikolla suurinta sekaannusta arkeemme aiheutti kuitenkin kutsumaton vieras, influenssa.
 
Kuopukseemme jymähti tiistain vastaisena yönä yskä, joka kuulosti kuin valjakollinen huskyja olisi haukkunut samaa rusakkoa. Kuumetta oli 39 astetta. Tilanteessa ei varsinaisesti ollut epäselvyyttä siitä, pitäisikö pienokainen viedä lääkäriin vai jäädä vielä seuraamaan tilanteen kehitystä. Pikkurassukka oli sen verran muhjuna, että ei sitä millään bussillakaan voinut lähteä kuskaamaan. Mutta kuinka ollakaan, tämän suuren tarpeemme hetkellä maailmankaikkeuden suuri suunnittelija oli järjestänyt asiat niin, että meillä oli lapsia hoitamassa isäni vaimoineen, eli Ukko ja Mume ja heillä oli auto. Eli pikkupotilas autoon ja lääkäriin ja apteekin kautta kotiin paranemaan. Tällaisissa tilanteissa auton tarve on aivan todellinen.
 
Meille on joitakin kertoja käynyt vastaavia tilanteita, joissa ihan oikeasti on autoa tarvittu ja jostain kumman syystä meillä on juuri niillä hetkillä ollut auto käytettävissä tai ainakin verraten vaivattomasti saatavilla. Olen näiden tapauksien pohjalta luonnostellut seuraavanlaisen teorian: universumi auttaa niitä, jotka auttavat universumia. Siis koska autoilun vähentäminen kiistatta on planeettamme ja näin ollen epäilemättä koko kartoittamattoman korpiavaruuden kannalta tosi jees juttu, maailmankaikkeus ojentaa kätensä niillä hetkillä kun hänen päästöjään vähentäneet lapsensa apua kipeästi tarvitsevat ja järjestää jostain auton heidän käyttöönsä.
 
Muutaman kerran olemme tällaista kosmista väliintuloa todistaneet. Voihan toki olla niinnkin, että kyseessä on ihan vaan sattuma ja hyvä säkä. Mutta koska se on tapahtunut meille, ei ole mitään syytä, etteikö se tapahtuisi myös muille.
 
Jos siis harkitset autosta luopumista, mutta sinua mietityttää vaikkapa se, kuinka saat tarpeen tullen kipeän lapsesi lääkäriin, älä huoli; universumi auttaa autotonta.
 
Luottakaa minuun, olen syntynyt samana päivänä kuin Albert Einstein.
 
 
 
 
 

Vieläkö se teidän autottomuus-projekti jatkuu?

Tähän kysymykseen olemme saaneet vastata viime aikoina useasti. Kysymys on varsin perusteltu, varsinkin kun blogissamme on ollut viime aikoina hiljaista. Blogihiljaisuus on johtunut kuitenkin vain siitä, että talviurheilu on vienyt perheemme ajan kokolailla täydellisesti. Olimme Kristiinan kanssa mukana PyeongChangin talviolympialaisten televisioinneissa ja siinä rytäkässä meni sekä työ- että vapaa-aika ihan tasan tarkkaan. Kristiina on itse asiassa tälläkin hetkellä Koreassa paralympia-kisoissa. Mutta projekti siis jatkuu, kiitos kysymästä!

Projekti ei varsinaisesti kuvaa sanana tätä meidän autottomana olemista ihan parhaalla tavalla. Projekteillahan on useimmiten jo ennalta määritelty loppupiste. Monet ihmiset, joiden kanssa olemme autottomuudestamme keskustelleet, ovatkin olettaneet, että tämä on kokeilu, jonka on määrä kestää jonkin tietyn ajan. Meidän tarkoituksemme on olla autottomana juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Jos auton tarve tai halu kasvaa hallitsemattomaksi, niin sitten mennään sen mukaan. Toistaiseksi sellaista tilannetta ei ole kuitenkaan näköpiirissä ja autottomuus tuntuu kaiken aikaa luontevammalta. Tässä puolen vuoden aikana olemme ehtineet tehdä kutakuinkin kaikki sellaiset reissut, joihin autoa aiemmin kuvittelimme ehdottomasti tarvitsevamme ja kaikista on selvitty hyvin. Eikä pelkästään selvitty vaan reissattu kuten ennenkin, ehkä vain hieman mukavammin.

Yksi esimerkki tästä on parin viikon takainen kylpyläreissu Turkuun. Bussimatkat edestakaisin Turkuun maksoivat koko perheeltä n. 70 euroa. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta tahdoimme varata pikku lisämaksulla paikat eturivistä, että on kiva katsella ikkunasta ulos, eikä muksuilla tule puklu. Bussipysäkille mentiin kympin taksilla, vaikka senkin matkan olisimme vallan helposti päässeet HSL:n luotettavalla linjakyydillä. En ole tarkkaan laskenut, paljonko tämä reissu olisi omalla autolla kustantanut, mutta tuskin oleellisesti vähemmän. Sitä paitsi, kun lähtee lomareissulle, ja voi jo bussissa ottaa kivan kirjan kouraan ja kahvikupin nokan alle, niin silloinhan matkakin on osa perilläoloa.

















Monenlaisia tilanteita tässä tulee toki vastaan. Viime perjantaina sain kieltämättä aika täysimittaisen kokemuksen siitä, mitä autottomuus voi lapsiperheessä tarjota. Kristiinan työreissun vuoksi hoitelin juoksevia asioita yh-hengessä, eli lapset hoitoon ja kouluun, itse kauppaan viikonlopun ruokaostoksille, sitten töihin ja illalla koko revohka kokoon ja kotiin. Illalla matkalla lähijuna-asemalta kotiin minulla oli rinkassa 24 kg ostoksia (punnitsin) ja kaksi lasta Stigassa vedettävänä. Kun pääsimme kotiin, oli paidan selkä aika märkä ja pumppu takoi kuin paremmallakin lenkillä. Arvatkaa, mitä mietin, sillä hetkellä?

Että hitto, tää on hienoa!

Muistin ne sadat illat, joina olin kuskannut lapset ja kauppatavarat autolla himaan ja hermot kireällä päivän istumisen jäljiltä alkanut hoitaa illan pakollisia rutiineja. Nyt olin päivän aikana kävellyt n. 5 km, joista puolet tuota armeijan täyspakkausta vastaavaa kuormaa kantaen. Eikä tämä tuntunut lainkaan hankalalta, päinvastoin. Veri kiersi, happi kohisi soluissa ja core ja peba veisasivat unisonossa kauniin kiitoksen siitä, että heidätkin oli jälleen kerran otettu mukaan perheemme paremman elämän rakentamiseen.

Tästä oli kiva aloittaa viikonloppu!



Tämän verran tavaroita kulkee mukavasti rinkassa ja samalla tulee sopiva annos hyötyliikuntaa :).

Välillä kuopus kypsyi iskän ilmeisesti liian hitaaseen kyytiin ja nappasi ohjat omiin käsiinsä.




Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top