Kannattaa välillä vasiten ajatella eri tavalla


Ihmiset tekevät asiat aina samalla tavalla, elleivät erikseen päätä tehdä asioita eri tavalla. Rutiinit helpottavat elämää ja pitävät paketin kasassa, eikä niissä ole mitään pahaa vaikka Kahlil Gibran ja Paolo Coelho ja ketä näitä nyt on, käskevät suhtautumaan elämään loputtomana tutkimusmatkana. No ei aikuisen aina tarvitse. Joskus kannattaa kuitenkin ihan vasiten tehdä joku asia pikkuisen eri tavalla kuin on aina aiemmin tehnyt, ihan oman mielen virkeyden vuoksi.

Meidän autottomassa elämässämme on pitkälti alun perin ollut kyse juuri tästä; totutun tavan muuttamisesta ja havahtumisesta siihen, että hemmetti, tämä toinen tapahan on paljon parempi kuin se, miten aina ennen ollaan tehty.

Meillä on taas appiukon auto pihassa. Ei vaan tee oikein mieli sillä ajella. Yksi päivä tässä minulla oli normaalia napakampi aikataulu. Töiden jälkeen piti kiirehtiä muuan kokoukseen. Yksinkertaisinta olisi ollut ajaa autolla töihin, töiden jälkeen kokoukseen ja kokouksen jälkeen huristella kotiin vaimon ja pilttien luokse. Mutta ei vaan tehnyt mieli istua siihen pirun kotteroon. Mieluummin menin junalla töihin, töistä kympin taksilla kokoukseen ja kokouksesta taas junalla kotiin. Ja tämän tein vain ja ainoastaan mukavuussyistä. Se autolla ajaminen ei vaan enää tunnu mukavalta. Minusta tuntuu kuin auton penkki imisi minusta energian hanurin kautta jonnekin moottorin syövereihin, josta sen palamisjätteet päätyvät lopulta saasteeksi ilmakehään ja taas jossain kuolee suloinen kuutti.

Suosittelen lämpimästi tekemään arjessa joitakin asioita pikkuisen eri tavalla. Siellä tavalla olen löytänyt viime aikoina mm. hyvän kirjan ja tosi kivan kahvilan. Kirjan löysin, kun menin vaan tapojeni vastaisesti kirjastoon etsimään luettavaa ja laitoin hakukoneen aihesanaksi ”irlanti”. En tiedä miksi, oli vaan jotenkin irkkufiilis. Kirjaksi valikoitui Colm Tóibínin Nora Webster. En ikinä olisi tarttunut tuollaiseen kirjaan ellen olisi erikseen itseäni tähän tilanteeseen laittanut. Mutta kyllä ihan kannatti, kirja on juuri sopivan erilainen, kuin mitä olisin luontaisesti valinnut. Ei tee pahaa perehtyä 60-luvun irlantilaisen leskinaisen sielunmaisemaan.



Kerronpa vielä toisesta elämyksestä, jonka totutuista tavoista poikkeaminen on elämääni tuonut. Usein kulkiessani junalla Helsinkiin minulla on ollut tapana napata kahvi mukaan eräästä Päärautatieaseman lukuisista ketjukahviloista. Se on turvallista, kun on tuttu paikka ja kahvi maksaa kolmisen euroa.

Sitten eräänä aamuna päätin, että enpäs menekään aina samaan paikkaan sumppiani hakemaan, vaan poikkesin aseman käytävällä sijaitsevaan Food & Jones –kahvilaan. Aluksi minut houkutteli paikkaan edullinen kahvi, mutta ihastuin välittömästi paikan tunnelmaan. Kahvilaa pitävät mainiot maahanmuuttajamiekkoset. Asiakkaat otetaan vastaan iloisin tervehdyksin ja hymy huulilla. Nykyään käyn paikalla paitsi kahvin takia, niin myös siksi, että aamulla on mukava kuulla muutama ystävällinen ja iloinen sana päivän alkajaisiksi.


”Miiikkoo, mita kuuluu?”, kuuluu aina iloinen tervehdys kahvilaan astuessa. Ja vaikka ei tullessa aina niin hyvää vielä kuuluisikaan, niin lähtiessä kuuluu. Hyvä fiilis tarttuu! Jos käyt paikassa, niin ota kahvin seuraksi turkkilainen Baklawa-piiras. Se on niin hyvää, että jotain syntiä sen on oltava.

Eli, hyvä ystävä, suosittelen silloin tällöin lukemaan jotain muuta, kuin mitä normaalisti luet ja hakemaan kahvin jostain muualta, kuin mistä normaalisti haet. Ja kävelemään kevätilmassa. Se tuulettaa päätä ja saa mahlan virtaamaan rungossa.



Universumi auttaa autotonta


Minulla on tullut tavaksi kirjoittaa näin sunnuntaiaamupäivisin tyttären taitoluistelukoulun aikana.  Normaalisti kuljemme tänne bussilla, mutta tänään nappasimme allemme kympin taksin. Kyseinen palvelu on muuten madaltanut meidän kynnystämme käyttää taksia oleellisesti. Käytännössä siis kaikki taksimatkat, jotka ovat linnuntietä korkeintaan viisi kilometriä, maksavat palvelun käyttäjälle enintään kymmenen euroa. Tälläkin reissulla auton taksamittari näytti perillä 17,70 €, mutta maksettavaksi tuli vain kymmenen euroa, joka sekin laskutetaan suoraan palvelun kautta. Ei tarvitse kaivaa lompakkoa ollenkaan esille, kätevää.

Mielenkiintoinen viikko on takana. Kristiina on ollut parisen viikkoa työreissulla PyeongChangin paralympia-kisoissa ja koska itsekin teen iltapainotteista työtä, meillä on ollut kutsuttuna hoitoapuna sukulaisia erilaisissa kokoonpanoissa. Kaikkiaan perheemme alkuvuosi on töidemme ja lastenhoidon osalta ollut sellaista excelöinnin ja ristiintaulukoinnin ilotulitusta, että ei paremmasta väliä. Kuluneella viikolla suurinta sekaannusta arkeemme aiheutti kuitenkin kutsumaton vieras, influenssa.
 
Kuopukseemme jymähti tiistain vastaisena yönä yskä, joka kuulosti kuin valjakollinen huskyja olisi haukkunut samaa rusakkoa. Kuumetta oli 39 astetta. Tilanteessa ei varsinaisesti ollut epäselvyyttä siitä, pitäisikö pienokainen viedä lääkäriin vai jäädä vielä seuraamaan tilanteen kehitystä. Pikkurassukka oli sen verran muhjuna, että ei sitä millään bussillakaan voinut lähteä kuskaamaan. Mutta kuinka ollakaan, tämän suuren tarpeemme hetkellä maailmankaikkeuden suuri suunnittelija oli järjestänyt asiat niin, että meillä oli lapsia hoitamassa isäni vaimoineen, eli Ukko ja Mume ja heillä oli auto. Eli pikkupotilas autoon ja lääkäriin ja apteekin kautta kotiin paranemaan. Tällaisissa tilanteissa auton tarve on aivan todellinen.
 
Meille on joitakin kertoja käynyt vastaavia tilanteita, joissa ihan oikeasti on autoa tarvittu ja jostain kumman syystä meillä on juuri niillä hetkillä ollut auto käytettävissä tai ainakin verraten vaivattomasti saatavilla. Olen näiden tapauksien pohjalta luonnostellut seuraavanlaisen teorian: universumi auttaa niitä, jotka auttavat universumia. Siis koska autoilun vähentäminen kiistatta on planeettamme ja näin ollen epäilemättä koko kartoittamattoman korpiavaruuden kannalta tosi jees juttu, maailmankaikkeus ojentaa kätensä niillä hetkillä kun hänen päästöjään vähentäneet lapsensa apua kipeästi tarvitsevat ja järjestää jostain auton heidän käyttöönsä.
 
Muutaman kerran olemme tällaista kosmista väliintuloa todistaneet. Voihan toki olla niinnkin, että kyseessä on ihan vaan sattuma ja hyvä säkä. Mutta koska se on tapahtunut meille, ei ole mitään syytä, etteikö se tapahtuisi myös muille.
 
Jos siis harkitset autosta luopumista, mutta sinua mietityttää vaikkapa se, kuinka saat tarpeen tullen kipeän lapsesi lääkäriin, älä huoli; universumi auttaa autotonta.
 
Luottakaa minuun, olen syntynyt samana päivänä kuin Albert Einstein.
 
 
 
 
 

Vieläkö se teidän autottomuus-projekti jatkuu?

Tähän kysymykseen olemme saaneet vastata viime aikoina useasti. Kysymys on varsin perusteltu, varsinkin kun blogissamme on ollut viime aikoina hiljaista. Blogihiljaisuus on johtunut kuitenkin vain siitä, että talviurheilu on vienyt perheemme ajan kokolailla täydellisesti. Olimme Kristiinan kanssa mukana PyeongChangin talviolympialaisten televisioinneissa ja siinä rytäkässä meni sekä työ- että vapaa-aika ihan tasan tarkkaan. Kristiina on itse asiassa tälläkin hetkellä Koreassa paralympia-kisoissa. Mutta projekti siis jatkuu, kiitos kysymästä!

Projekti ei varsinaisesti kuvaa sanana tätä meidän autottomana olemista ihan parhaalla tavalla. Projekteillahan on useimmiten jo ennalta määritelty loppupiste. Monet ihmiset, joiden kanssa olemme autottomuudestamme keskustelleet, ovatkin olettaneet, että tämä on kokeilu, jonka on määrä kestää jonkin tietyn ajan. Meidän tarkoituksemme on olla autottomana juuri niin kauan kuin se hyvältä tuntuu. Jos auton tarve tai halu kasvaa hallitsemattomaksi, niin sitten mennään sen mukaan. Toistaiseksi sellaista tilannetta ei ole kuitenkaan näköpiirissä ja autottomuus tuntuu kaiken aikaa luontevammalta. Tässä puolen vuoden aikana olemme ehtineet tehdä kutakuinkin kaikki sellaiset reissut, joihin autoa aiemmin kuvittelimme ehdottomasti tarvitsevamme ja kaikista on selvitty hyvin. Eikä pelkästään selvitty vaan reissattu kuten ennenkin, ehkä vain hieman mukavammin.

Yksi esimerkki tästä on parin viikon takainen kylpyläreissu Turkuun. Bussimatkat edestakaisin Turkuun maksoivat koko perheeltä n. 70 euroa. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta tahdoimme varata pikku lisämaksulla paikat eturivistä, että on kiva katsella ikkunasta ulos, eikä muksuilla tule puklu. Bussipysäkille mentiin kympin taksilla, vaikka senkin matkan olisimme vallan helposti päässeet HSL:n luotettavalla linjakyydillä. En ole tarkkaan laskenut, paljonko tämä reissu olisi omalla autolla kustantanut, mutta tuskin oleellisesti vähemmän. Sitä paitsi, kun lähtee lomareissulle, ja voi jo bussissa ottaa kivan kirjan kouraan ja kahvikupin nokan alle, niin silloinhan matkakin on osa perilläoloa.

















Monenlaisia tilanteita tässä tulee toki vastaan. Viime perjantaina sain kieltämättä aika täysimittaisen kokemuksen siitä, mitä autottomuus voi lapsiperheessä tarjota. Kristiinan työreissun vuoksi hoitelin juoksevia asioita yh-hengessä, eli lapset hoitoon ja kouluun, itse kauppaan viikonlopun ruokaostoksille, sitten töihin ja illalla koko revohka kokoon ja kotiin. Illalla matkalla lähijuna-asemalta kotiin minulla oli rinkassa 24 kg ostoksia (punnitsin) ja kaksi lasta Stigassa vedettävänä. Kun pääsimme kotiin, oli paidan selkä aika märkä ja pumppu takoi kuin paremmallakin lenkillä. Arvatkaa, mitä mietin, sillä hetkellä?

Että hitto, tää on hienoa!

Muistin ne sadat illat, joina olin kuskannut lapset ja kauppatavarat autolla himaan ja hermot kireällä päivän istumisen jäljiltä alkanut hoitaa illan pakollisia rutiineja. Nyt olin päivän aikana kävellyt n. 5 km, joista puolet tuota armeijan täyspakkausta vastaavaa kuormaa kantaen. Eikä tämä tuntunut lainkaan hankalalta, päinvastoin. Veri kiersi, happi kohisi soluissa ja core ja peba veisasivat unisonossa kauniin kiitoksen siitä, että heidätkin oli jälleen kerran otettu mukaan perheemme paremman elämän rakentamiseen.

Tästä oli kiva aloittaa viikonloppu!



Tämän verran tavaroita kulkee mukavasti rinkassa ja samalla tulee sopiva annos hyötyliikuntaa :).

Välillä kuopus kypsyi iskän ilmeisesti liian hitaaseen kyytiin ja nappasi ohjat omiin käsiinsä.




Tavaraa oli tuhottomasti, autoa ei. Näin sujui joululomareissumme.

Ei itkeä saa, ei meluta saa.
Kamat vaan kantoon ja junailemaan.
Meidän perhe matkaan jo käy.

-       mukaelma Espoosta vuodelta 2017 -




Joululomamatka mummolaan hirvittävän tavarapaljouden kanssa on epäilemättä monelle perheelle yksi niistä syistä, joiden vuoksi autosta luopuminen tuntuu silkalta mahdottomuudelta. Meidän perheellämme on nyt vyöllään yksi kahden viikon joulureissu, joka vei meidät kauas Kainuun korpiin ja Savon sydänmaille. Kuten edellisestä kirjoituksestamme käy ilmi, tavaraa oli mukana kuin vanhoina hyvinä aikoina, mutta tällä kertaa siirtymät suoritettiin junalla.


Menomatka Helsingistä Kajaaniin taitettiin lasten leikkivaunussa. Oli taas sellainen kiva itsensä ylittämisen fiilis, kun on ensi kertaa tekemässä jotain sellaista, joka ennen olisi tuntunut aivan mahdottomalta. Joulumusa soi nappikuulokkeissa ja peitti sopivasti lasten kiljahteluja. Ensimmäiset torkut otin jossain Tikkurilan paikkeilla. Välillä käytiin ravintolavaunussa syömässä ja kahvilla ja sitten palattiin telmimään ja touhuamaan mukaan pakattujen kirjojen, lelujen ja kännyköiden parissa. 

Kuopion korkeuksilla matka alkoi tuntua jo vähän pitkältä ja korvat olivat aika täynnä heleää lapsiääntä. Tosin omalla autolla sama olisi tapahtunut jo kolmesataa kilometriä aiemmin, joten matkamme ensimmäistä etappia voidaan pitää suurena onnistumisena. Tavaraa on luonnollisesti perhereissulla mukana järkyttävästi ja sitä pitää kantaa junaan ja junasta pois, mutta toisaalta säästyypä auton pakkaamisstressiltä. Hyötyliikunnasta saa sitä paitsi hyvä ihminen –pisteitä.

Kajaanissa meitä odotti vielä siirtyminen lomanviettopaikkaamme Sotkamoon ja tämä taival taittui kätevästi lukijoillemme jo tutulla Appiukon Autolla.

Jouluna oli suloista katsella lasten iloisia ilmeitä paketteja availlessa ja miettiä, että miten kaikki lahjatavarat roudataan kotiin. Joulupukillakin on sentään reki.

Vaihdoimme majapaikkaa Kainuussa muutaman kerran ja tulimme itse todistamaan, että autottomuus ei totta vie ole joka paikassa samalla tavalla järjestettävissä kuin meillä kotona Espoossa. Eräänä aamupäivänä ajattelimme, että menisimme bussilla noin viiden kilometrin päähän Kajaanin keskustaan alennusmyynneille. Reittiopas ehdotti meille bussiyhteyttä illalla klo 18.35. Tähänkin reittivalintaan olisi sisältynyt kävelyä 2,2 kilometriä. Jotenkin romanttista oli se, että bussi oli Helsinki-Kuopio-Kajaani -kaukolinja ja sitä olisi pitänyt mennä odottamaan valtatien varteen.


Paluumatka kotiin tehtiin parissa eri osassa muutaman päivän välipysäyksellä Pieksämäellä. Saimme molemmille matkoille junasta perhehytin. Aivan luksusluokan matkustamista! Neljälle hengelle varattu oma huone, jossa on omaa rauhaa ja tilaa sekä ihmisille että isollekin tavaramäärälle. Kun lipun hinta Pieksämäeltä Helsinkiin oli neljältä hengeltä 77,60 €, niin aika pitkään saa miettiä ensimmäistä järkevää syytä sille, miksi nämä matkat on aina aiemmin taitettu autolla.

Kaikkiaan joulureissu junalla oli vilpittömän iloinen kokemus. Ehdottomasti suurimpana plussana matkustusmukavuus. Haasteita olisi saattanut syntyä lähinnä kohteissa liikkumisen ja erittäin runsaiden matkatavaroiden ja kanssa. Avuliaiden sukulaisten ja palvelualttiiden VR:n ammattilaisten tuella näistäkään ei syntynyt minkäänlaista ongelmaa.


Muistan, kun kävin nuorena miehenä laskuvarjohyppykurssin. Ennen kurssille menoa ajatus lentokoneesta hyppäämisestä tuntui vatsanpohjassa saakka hurjalta. Kurssin aikana valkeni, että kysehän on äärimmilleen viedystä turvallisuuden maksimoimisesta, jossa riskit suljetaan pois äärimmäisellä varmuudella. Villiysasteikolla harraste alkoi vertautua lähinnä sauvakävelyyn. Tässä autottomuudessa on käymässä vähän samalla tavalla.  Nyt se, mikä ennen tuntui aivan mahdottomalta, tuntuukin täysin luontevalta.

Kun kerran matkustaa jouluksi mummolaan ilman autoa, se ei tunnukaan enää yhtään extremeltä.

Kääk - joululomareissulle ilman autoa!

Kuten niin monessa muussakin yhteydessä tänä syksynä, perheemme on pari päivää ennen jouluaattoa uuden tilanteen edessä. Lähdemme joululomareissulle. Työmme luonteesta johtuen tapaamme kaukana asuvia läheisiämme arjen rumbassa luokattoman vähän ja vuodenvaihteen tienoon olemme tietoisesti – jo usean vuoden ajan halunneet pyhittää yhteiselle ajalle isovanhempien, sisarustemme ja heidän perheidensä parissa. Vuorovuosin osoite on Savossa, vuorovuosin Kainuussa. 


Aiemmin tässä vaiheessa joulukuuta eteiseemme on alkanut hiljalleen rakentua vuori erinäköisistä joulunviettoon muualla tarvittavista tavaroista: on vaatekassia, lahjakassia, suksipussia, monolaukkua, luistinta, uimapukua, jääkaapista pelastettuja ruoantähteitäkin. Ja joulukalenterit viimeisten luukkujen avaamista varten. Lähtöaamuna tavarat ja lapset on taiteiltu tetriksen tavoin kyytiin ja matka on alkanut. Mitään ei ole avattu eikä purettu ennen määränpäätä.

Viime vuonna postasimme someen kuvan täpötäydestä autostamme matkalla joulunviettoon.
Tämä joulu on kuitenkin erilainen. Meillä ei ole autoa. Pitkästä sukujoulusta ja vuodenvaihteesta Kainuun vaaramaisemissa ja Savon sydämessä emme luonnollisestikaan halunneet luopua.

Varauduimme tähän hyvissä ajoin ja hankimme junaliput matkalle jo lokakuussa. Ei muuten hullumpi kustannuserä. Nelihenkinen lapsiperhe matkaa raiteilla Helsingistä Kajaaniin reilulla satasella. Pelkkää säästöä! Ja puolet matkasta jo käytännössä tehty.


Junalipun hankkimista hankalampi homma on kuitenkin ”kaikki se muu tuntematon”, joka joulumatkaamme ilman autoa sisältyy.

Mitä itse asiassa otamme mukaan?
Mikä on tarpeellista?
Miten pakkaamme tavarat?
Miltä mahtaa pohjoiseen matkaava juna näyttää aatonaattona?
Mahtuvatko laukut hyllyille?
Millä liikumme perillä?   
Miltä näyttää tavaroiden määrä paluumatkalla?

Mitä itse asiassa otamme mukaan? Selvää on se, että karsintaa on tehtävä. Rankalla kädellä. Mikko on tottunut matkustamaan vähällä tavaralla. Itse asiassa hän on vuosien varrella tehnyt vähillä vaatteilla reissaamisesta omanlaistansa taidetta. Kuinka vähällä ihminen voi pärjätä eri mittaisissa reissuissa, erilaisissa ympäristöissä, erilaisella ohjelmalla? Kysykää Mikolta, hän on testannut ja tietää vastauksen. Minulla on selvästi hankalampaa. Lasketellessa pitää tietysti olla eri takki kuin hiihtoladulla. Entä jos menemme juhlimaan? Kenkiä tarvitaan tietenkin useammat ja mistä voin tietää, haluanko pukeutua hameeseen vai housuihin.

Mikä on tarpeellista? Joululomareissuumme lähtöä helpottaa se, että perillä meitä odottaa pyykkikone ja sitä voi pyörittää juuri niin usein kuin haluaa. Näin ollen leiman ”tarpeellinen” alle ei kovinkaan montaa artikkelia edes kelpuuteta. Ja aiemmista jouluista oppineena, meillä on AINA mukana liikaa kaikkea. Tänä vuonna tuo virhe korjataan.

Miten pakkaamme tavarat? Kun matkustaa autolla, voi halutessaan pakata kamat kassialmamaisesti useisiin eri nyssäköihin. Vakiintuneeseen tapaamme autonomistajina kuuluivatkin aina viime hetken kahvitermarit, eväsboksit, laturit ja kirjat. Ne sysättiin vapaana olleeseen jalkatilaan ja oven säilytyslokeroihin siinä vaiheessa, kun kotiovea vielä suljettiin. Nyt tähän ei ole mahdollisuutta. Lapsillemme emme ole muuten vielä kertoneet, että erinäköisten lelujen mukaanottomahdollisuus on tänä vuonna lähes olematon. Jokainen kantaa tavaransa junaan ja takaisin. Suosimme siis Lapsuuden satuaarteet -trilogian, taistelukilpien ja kokoontaitettavien nukenrattaiden sijaan ristikkolehtiä, korttipakkaa ja ohuita puuhavihkoja.

Miltä mahtaa pohjoiseen matkaava juna näyttää aatonaattona? Mahtuvatko laukut hyllylle? Junan paikkavaraustilanne kertoo meille vastauksen. Täyttä on. Onneksi aiemmin tässä kuussa meillä vieraillut isäni vei kyydissään suksiarsenaalin määränpäähän. Arvelen, että tämän matkan tuoksinnassa heitämme vähintäänkin hetkelliset hyvästit niille vermeille. Sen kerran kun etelässä laskettelemaan eksymme, löytyy siihen tarpeeseen vuokraamot. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen, että pitääkin mennä ajoissa raiteelle päivystämään junaan pääsyä ensimmäisten joukossa.

Millä liikumme perillä? Koska Kainuu ei kuulu kaiken kattavan, kellon ympäri toimivan joukkoliikenteen piiriin, olemme kääntyneet tässä ihanien sukulaistemme puoleen. Tämä seikka aiheuttanee muuten sopivaa porinaa niille lukijoillemme, joiden mielestä autottomuus on mitä suurimassa määrin siipeilyä ystävien ja tuttavien omaisuudella. Juuri näin me tänä jouluna liikkumisemme perillä kohteessa tarpeen tullen hoidamme.

Miltä näyttää tavaroiden määrä paluumatkalla? Niinpä. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tavaran määrä ei varsinaisesti matkamme edetessä vähene. Lienemme siis ”riemastuttava” näky loppiaisen paluuliikenteessä.



Kaiken uuden edessä meillä on kuitenkin muutama päivä ennen starttia tosi hyvä fiilis reissuun lähdöstä! Lapset odottavat innoissaan junamatkaa: perhehyttiä, leikkipaikkaa, ravintolavaunua ja pitkiä junakäytäviä. Tekemistä riittää ja mekin olemme heidän käytössään. Muuhunkin kuin erotuomaritoimintaan takapenkin turvaistuinten välissä. Viimeisin jännitysmomentti on tietysti aatonaaton sää. Kestääkö VR mahdollisen lumikaaoksen? No, odottamattomien yllätysten sattuessa lohduttaudumme ajatuksella, ettei se aina yksinkertaista tienkään päällä ole.

Vietättepä joulua kotonanne tai matkaattepa meidän tavoin sukulaisianne tapaamaan, toivotamme teille ihanaa ja rauhallista joulunaikaa!

Raportoimme reissumme käänteistä piakkoin.



Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top