Paluu kesään – näin sujui autottoman perheen triathlonkesä mökillä keskellä ei mitään

Saimme taannoin palautetta blogistamme.

- Aika ylimalkainen oli teidän ensimmäisen autottoman vuotenne kuvaus. Miten sujui kesänne mökillä ilman autoa? Entäpä triathlon? Miten veitte pyöränne Joroisille? Kertokaa lisää!

Päätimme jo aikaisin viime kevättalvella, että kesä 2018 vietetään mökillä. Tämä oli erityisesti 7- ja 4-vuotiaiden lastemme toive. Ja mikäs siinä, tuo toive passasi myös meille vanhemmille vallan erinomaisesti. Olihan meillä jo muutamilta aikaisemmilta kesiltä mukavia muistoja ja kokemuksia useammasta, yhteen putkeen vietetystä kesälomaviikosta samaisella tontilla.

Tosin tietysti oman automme kanssa.

Mökki sijaitsee Mikon kotiseudun välittömässä läheisyydessä Etelä-Savossa, aivan Mikon isovanhempien ja lähisukulaisten naapurissa. Paikka on yksinkertaisesti aivan mielettömän ihana. Mökin kolme rakennusta (päämökki, aitta ja rantasauna) seisovat jyrkässä, metsäisessä rinteessä ja läpi tontin kiertävien portaiden keskus on lähes meditatiiviseen asemaan noussut nuotiopaikka. 

Myös seura mökin tuntumassa on mitä parhain: oikealla puolellamme kesäasuntoaan pitää esikoisemme kummisetä perheineen ja vasemmalla Mikon molemmat tädit perheineen. Kulkeutuminen vaikkapa päiväkahveille sujuu helposti jalkaisin rantoja pitkin tai veneellä soudellen. Lapsille löytyy seuraa pikkuserkuista.

Mökki on rakennettu -70 luvun alkuhämärissä ja siellä ollaan – edelleen - todella keskellä luontoa: ilman juoksevaa vettä, julkista liikennettä, kympin takseja tai edes ihan lähilähikauppaa. 

(Olen muuten kohtuullisen vakuuttunut, että tuota mökkiä suunnitellessaan suvun vanhin on aikanaan istunut kannonnokassa harpin kanssa yhden jos toisenkin illan ja tarkkaillut, miten aurinko täydellisimmillään laskee järven päätyyn. Päärakennuksen keittiönpöytä on aseteltu tuon valoilmiön seuraamisen kannalta prikulleen ideaaleimpaan paikkaan. Täydellisin aika tuolla mökillä on siis klo 20 ja 22.30 välillä. Häkellyn auringonlaskusta kerta toisensa jälkeen, enkä totu tai kyllästy siihen ehkä koskaan. Niin henkeäsalpaava, kaunis ja erilainen se on joka ilta.) 

Mutta joo, fasiliteetit ovat siis ne, että juomavesi haetaan kilometrin päässä sijaitsevan mummolan hanasta. Pieni kyläkauppa sijaitsee vartin auto- ja 37 minuutin pyörämatkan päässä ja isommat marketit noin 16 kilometrin päässä. Lähimmät pyykkikoneet pyörivät alle kilometrin päässä.

Tuumasta toimeen. Jo hyvissä ajoin keväällä, lomiemme varmistuttua varasimme junaliput Pieksämäelle. Lähdimme ajatuksesta, että ostimme vain menoliput. Fiilis, tunnelma ja viimeistään töiden alkaminen kertoisivat kyllä, koska paluu kotiin olisi ajankohtainen. Varauduimme toki etukäteen myös siihen, että lämpötila pysyttelisi paljonkin alle kahdenkymmenen ja vettä sataisi kuin saavista. Siinä tapauksessa muuttaisimme lennosta mökkielämäsuunnitelmiamme. Tähän ei lopulta ollut tarvis, kuten kaikki Suomessa kesän 2018 viettäneet tietävätkin.

Perheemme ehdottomaksi suosikiksi junamatkailussa on noussut jo aiemminkin tässä blogissa mainitsemamme Intercity-junien perhehytti. Tuon luksusluokan saaminen vaikuttaa merkittävästi matkapäiväämme ja – ajankohtaan: jos perhehyttiä ei syystä tai toisesta ole saatavilla, sämpläämme päiviä sen mukaan, juuri niin paljon ees tai taas, että saamme kyseiset neliöt käyttöömme. Sen verran omaa luokkaansa sen vaikutus matkustusmukavuuteen nimittäin on. 

Tänä vuonna lisähaastetta toi se, että samaan junaan piti saada perhehytin lisäksi mukaan myös neljä pyörää. Kovin paljon ennakkosuunnitelmiamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa, kun matkapäiväksi valikoitui lopulta juhannusviikon tiistain aamujuna. Perhehytti muuten kuuluu junalipun hintaan automaattisesti, pyörän kuljetus kustantaa 5€/pyörä/suunta. Erittäin kätevää! Ja edullista.

Olimme epäilemättä lähes hulvaton näky, kun aamutuimaan roudasimme selässämme neljää rinkkaa, muutamaa kangaskassia, paria käsilaukkua ja työnsimme pyöriämme kohti Helsingin päärautatieasemaa. Sen verran tekemistä konklaavin saamisessa junaan ilmeisesti oli, ettemme  jälkikäteen löytäneet yhdenkään puhelimen rullalta ainuttakaan otosta tuosta jotoksesta J

Tavaran paljoutta viiden viikon reissullemme hallitsimme jo etukäteen niin, että muutama viikko ennen varsinaista starttiamme olimme laittaneet meillä vierailleiden isovanhempien autoon tavaroita lähemmäs määränpäätämme. Parissa eri tilavassa putkikassissa matkasivat mökille niin triathlonin märkäpuvut, uimakellukkeet kuin pyöräilykengät ja valtaosa lasten vaatteista.

Suunnitelmallisuus. Kyllä vain. Siitä on autottoman ihmisen elämä tehty. Toisaalta, mukaan ei totisesti tule napattua yhtään ylimääräistä paitaa tai kenkää vain koska ”josko näillekin ehkä mahdollisesti tulisi jossain vaiheessa kuitenkin tarve.” Ei tule.

Perille päästyämme Mikon veli odotti meitä Pieksämäen juna-asemalla tila-autonsa kanssa. Tavarat takakonttiin, pyörät peräkoukkuun ja menoksi.

Mökillä lomamme sujui varsin pienessä piirissä. Poikkeuksellisen lämmin ja ihana suvi takasi sen, että vietimme päivät (ja illatkin) aika lailla vedessä. Siis järvessä. Kaikissa muodoissa: märkäpuvuilla, ilman, uikkareilla, uimapatjoilla, laiturilta hyppien ja treenejä kauhoen. Nukuimme pitkään,  lämmitimme saunaa heti aamusta ja uimme vähän lisää. Söimme, treenasimme ja uimme jälleen. Koko perheellä. Paistoimme makkaraa. Kaikki triathlontreenin parhaat elementit olivat suoraan mökin ovella: pitkä järvi uimiseen, iso asfalttitie pyöräilyyn ja hiekkatietä juoksulle. Pyöräilimme mummolaan ja soutelimme Mikon tätien mökeille. Siinä se kesän isokuva koko lailla taisi ollakin.

Mutta se kulkeminen. Mihin mökkielämässä tarvitaan autoa? No, meidän mökkimme tapauksessa moneenkin asiaan, toisin kuin kotona.

Kauppa- ja pyykkireissut teimme pääsääntöisesti Mikon vanhempien, hänen veljensä tai tätiensä autoja lainaamalla. Kustannus oli tankki täyteen –periaate. Tai siis meidän periaatteemme. Ei meiltä tankkia täyteen varsinaisesti kukaan todellakaan vaatinut. Edes puolia. Se nyt vaan oli vähintä, mitä halusimme hyväsydämisille ja ystävällisille sukulaisillemme lainoistamme korvata. 

Kyllä meillä ajatuksissamme oli, että vuokraisimme auton tarpeen niin vaatiessa, mutta tänä kesänä homma hoitui ilman sitä. Yksi aikuisten kinkeriviikonloppu Lahteen hoidettiin niin ikään rautateitse, samoin kuin sukulointiviikonvaihde koko perheellä Kainuussa.

Pakko tosin myöntää, että ainakin itselläni oli aika ajoin inasen nihkeä fiilis takaraivossani lainatessani tasaisin väliajoin jonkun toisen omaisuutta omien kulkemisteni ja tarpeideni hoitamiseen. Kyllä se näin vain oli. Ainakin meikäläinen kuuluu juuri siihen ihmislokeroon, joka näki menomatkasta alkaen kaikki mahdolliset naljailevat kommentit silmissäni: ”No niin, siinä ne autottomat nyt sitten elävät sukulaisten ja ystäviensä siivellä.”

Jep. Näinhän se on. Ja näin me siis totisesti teimme. Mitäpä tuota kieltämään. Onneksi nämä sukulaiset ovat pitäneet yhteyttä kesänkin jälkeen. Ja olemme kuulema tervetulleita huudeille myös ensi suvena.

Ja sitten se triathlon. Meidän suurin etumme oli tietysti se, että Joroisten puolimatkan triathlonkisan starttipaikka oli noin 20 kilometrin päässä mökiltämme. Teimme monta ET:tä (ennakkotutkimus) pitkien pyörälenkkien muodossa kisamaastoihin. Pyörät kuljetimme kisaa edeltävänä iltana Valvatusjärven rannan vaihtopaikalle ja takaisin sillä samaisella Mikon veljen autolla, millä matkasimme kesäloman alussa Pieksämäeltä mökille. Ei siinä sen ihmeellisempää. 

Paluuliput kotiin ostimme muutama viikko ennen loman loppumista. Samalla idealla: perhehytti ja paikat neljälle pyörälle. Pari kassillista tavaroita jätettiin naapurintontin mökin varastoon. Sieltä ne kulkeutuivat muutama viikko loman päättymisen jälkeen sukulaisten takakontissa takaisin Espooseen.

Että sillä lailla sujui autottoman lapsiperheen triathlonhellekesä 2018 korvessa. Ihana kesä, ihana mökki, ihanat sukulaiset. Jatkamme arkeamme toistaiseksi edelleen ilman omaa autoa.  

0

Kävelytimme lastamme 300 kilometriä

Sehän on ihan passeli matka tallustella tuollaiselle seitsenvuotiaalle piltille. Matkaa ei edes tarvinnut suorittaa kerralla, vaan sen sai taivaltaa omaan tahtiin 190 päivän aikana vieläpä kahdessa erässä päivittäin. Suurimmalla osalla etapeista oli vanhempi mukana varmistamassa, että sudet eivät syö eikä nestehukka korjaa.

Kyse on tietenkin nyttemmin jo tokaluokalle siirtyneen esikoisemme koulumatkoista. Ensimmäisen kouluvuoden aikana yhteensä noin 300 kilometriä. Saman verran kuin Helsingistä Leppävirralle. Moisen matkan käveleminen käveleminen kerralla ei tietenkään ole mahdollista, mutta jaettuna pidemmälle ajalle se on oikein kelpo liikuntasuoritus, niin aikuiselle kuin lapselle.

Suositusten mukaan kouluikäisten lasten tulisi liikkua 1-2 tuntia päivässä, joidenkin arvioiden mukaan enemmänkin. Koulumatkat ovat mitä luontevin tapa liikkua kuin huomaamatta ja samalla virkistyä ja virittäytyä koulupäivää varten.

Meiltä on kysytty, eikö meitä pelota lähettää lastamme liikenteen vaaroihin. Käännetään asia toisin päin: mikä sitä vaaraa koulutiellä aiheuttaa? Autot. Autot, joilla lapsia kuskataan kouluun. Tottakai liikenne on aina otettava vakavasti ja aamuliikenne erityiseen, koska aamuliikenteessä ihmisillä on kiire. Joka kerta, kun mittaamattoman arvokas poikasemme lähtee koulutaipaleelleen, muistutamme, että ole valppaana. Onneksi kuitenkin todennäköisempää kuin, että jotain kamalaa tapahtuisi, on, että ei tapahdu.

Koulumatkaesimerkissämme tulee selkeästi näkyväksi arkiliikunnan perusolemus ja jokapäiväisten valintojen kertautuvuus. Siirretään sama aikuisten maailmaan: liikkumisen ja terveyden kannalta vaikkapa yksittäisen kauppareissun tekeminen jalkaisin voi tuntua aivan yhdentekevältä asialta. Paskat siinä kunto ehdi mihinkään nousemaan kun matkaa lähikauppaan ei ole kuin muutama sata hassua metriä.

Mutta kun siellä kaupassa pitää kuitenkin käydä harva se päivä. Äkkiä sitä kauppareissua on tullut tehtyä kymmenen kilometriä, ennen pitkää sata ja lopulta kohti ääretöntä ja sen yli. Me emme edes huomanneet kun meidän poikamme käveli 300 kilometriä!

Neuvoja me emme tahdo antaa, ettekä te niitä kaipaa. Annammepa kuitenkin yhden: rinkka ja pyörillä kulkevat mummokärrit ovat aivan mainiot kapineet kauppareissuja ajatellen. Niihin mahtuu järjetön määrä tavaraa ja kun roudaa parikymmenen kilon kuorman pelkällä lihasvoimalla kaupasta kotiin, voi hetkeksi tavoittaa samaa adrenaliinin kuohua kuin veljemme neandertalilainen kaadettuaan mammutin kivikeihäällä. Vahvin jää eloon!

5

Ensimmäinen autoton vuosi takana

Havahduimme yllättäen siihen tosiasiaan, että olemme olleet vuoden ajan autoton perhe. Paljon onnea vaan! Kakkua ei tähän hätään leivottu, mutta onneksi esikoisen synttärit olivat viikko sitten, niin saatiin sentään juhlava kakkukuva tähän oheen. Kyllä tässä pienen juhlan paikka voisi olla; ensimmäinen autoton vuosi on ollut kaikinpuolin hyvää elämää!

Vuoden aikana tulee kutakuinkin läpikäytyä ne tilanteet, joihin lapsiperheessä kulkuneuvoja tarvitaan. On joululomareissut, kesäloman mökkimatkat, kylpyläreissut, tavaran roudaukset sorttiasemalle, lasten harrastukset, kauppareissut sun muut. Monesta näistä olemmekin jo kirjoittaneet, mutta tässä vaiheessa lienee paikallaan pieni yhteenveto ensimmäisestä autottomasta vuodesta. 

Kaikki on sujunut vallan mainiosti. Siinäpä se tiivistettynä. Autottomuus on lisännyt perheemme elämänlaatua ja vähentänyt stressiä. Autottomuus on enemmänkin antanut aikaa kuin ottanut sitä. Päivittäinen liikkuminen on muuttunut mielekkäämmäksi kun ennen ruuhkassa seisomiseen kuluneen ajan voi käyttää vaikkapa kirjaa lukemalla paikallisjunassa.

Tämä voi vaikuttaa siltä, että kaunistelemme totuutta, mutta kyllä se, ystävät, näin vain kuulkaa on. Tai näin se on meillä. Emme edelleenkään väitä, että tämä kaikille sopisi, mutta meidän ruuhkavuosiimme ei enää autoa kaivata. 

Enimmäkseen olemme käyttäneet julkista liikennettä tai fillareita, mutta myös takseista ja vuokra-autoista on tullut luonteva osa perheemme liikennekaarta. Olemme aiemminkin kirjoittaneet Whim-yhtiön tarjoamasta kympin taksi -palvelusta, jolla enintään viiden kilometrin mittaiset taksimatkat maksavat korkeintaan 10 euroa. Tämä palvelu on madaltanut meidän kynnystämme taksin käyttöön ja tuonut huomattavasti joustavuutta liikkumiseen. Samaten erilaiset kauppakassi-palvelut, jossa ruoat toimitetaan kotiovelle, ovat tulleet tutuiksi ja vapauttaneet kaupassakäyntiin kuluvaa aikaa muille jutuille. 

Monesti meitä kysytään, kuinka paljon autottomuus säästää rahaa. Vaikea sanoa. Ei sitä tilipäivän alla ole yhtään sen enempää tilillä kuin ennenkään, mutta ehkä tässä vähän vähän rennommin voi elellä. Kesälomalla sen tajusi, kun mökillä ajoimme hyväntahtoisten sukulaisten autoja ja niitä tankkailimme, kuinka järjettömän paljon auton avulla saa rahaa tuprutettua hiilidioksidina ilmakehään. 

Mutta ei tätä oikeastaan ajattele enää edes rahansäästön kannalta. Meille tämä on yksinkertaisesti parempaa elämää. Lapsen vieminen päivähoitoon on paljon mukavampaa, kun pyöräillään yhdessä, kuin että madeltaisiin aamuruuhkassa. Koulumatka kävellen on kiva yhteinen tuokio esikoisen kanssa. Sää on aina hyvä, kun on sopivat vaatteet.

Emme edelleenkään sano myöskään, että ikinä emme enää autoa hanki. Tosin auton omistaminen on ruvennut vuoden aikana tuntumaan aina vain vähemmän houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jonkinlainen yhteiskäyttömalli tuntuisi paljon paremmalta ratkaisulta, mikäli sellainen tarve tulisi. 

Ensimmäisen autottoman vuoden aikana on tullut kiva tunne siitä, että on osana jotain isompaa muutosta, joka vääjäämättä kulkee kohti järkevämpiä, vihreämpiä ja joustavia liikkumismuotoja ja toivottavasti terveempää maailmaa. Siihen suuntaan kannattaa jokaisen omalla tavallaan taivaltaa.

1