Veturi, taksi, valtamerilaiva

Kaikkiin näihin kulkuneuvoihin turvautui perheemme tänä viikonloppuna, kun päätimme kesäkautta rakkaan ystäväperheemme kanssa.

Koska mennyt suvi oli kauttaaltaan niin pirun kylmä ja sateinen, oli vähintäänkin kohtuullista, että saimme sanoa kesälle hyvästit upeassa auringonpaisteessa. Syyslämpö tuntui viikonvaihteessa lähes käsittämättömältä ja yöllinen kirkas tähtitaivas kesämajassa kruunasi kokonaisuuden.

Ja hei, päätimme kuin päätimmekin kesäkautemme Kirkkonummella, kaikilla mausteilla, aivan kuten alun perin aioimmekin J Wuhuu! Vaikka jossain vaiheessa viime viikkoa jonkinasteinen epäilyksen häivähdys mielessä käväisikin. Kiitos siis teille, rakkaat lukijamme, jotka kommentoitte, ehdotitte ja poistitte tuellanne erinäisiä liikkumiseen ilman omaa autoa liittyviä – selvästi aivan turhia ennakkoluuloja ja stressinpoikasia matkaltamme.

Matkustimme alkajaisiksi junalla Jorvaksen asemalle. Sieltä Niemiset noukkivat meidät ystävällisesti matkaansa.

Mutta hetkinen! Siellä tarkkasilmäinen lukija tarkentaa heti katsettaan. Mikäs se tuollainen elämä ilman autoa on? Jonkun kyydissä? Huijausta! Aivan. Ei ole. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, tarkennettakoon, ettei tarkoituksemme ole siis autottomana lähtökohtaisesti kävellä tai pyöräillä joka paikkaan hinnalla millä hyvänsä aikatauluista ja mukavuudesta piittamatta. Junat, bussit, metrot, taksit, ystävien kyydit, kimppa-ajelut, yhteiskäyttö- ja vuokra-autot – you name it, we use it! Tässä kohtaa rajamme kulkee auton omistamisessa.

Jorvaksen asema on muuten elämys itsessään. Mennyt aika kuiskii tällä idyllisellä maalaisseisakkeella päivästä ja ajankohdasta riippumatta. Jorvakseen kannattaa tehdä reissu ihan kokemuksen vuoksi. Tapio Rautavaaraa korvanappeihin ja evääksi voipaperiin käärityt leivät sekä maitoa lasipullosta ja pääset heittäytymään suoraan Suomi Filmin romanttisiin tunnelmiin.

Erityismaininnan tahdomme antaa Jorvaksen asemalle johtavasta kiikkerästä ja huterasta puusillasta. On suorastaan hurmaavaa, että sääntöjen, turvamääräysten ja hygieniapassien luvatussa maassamme löytyy vielä jostain tuollainen viritys, josta esimerkiksi lapsen on täysin mahdollista pudota ojaan.

Käyskentely osan laudoistaan pudottaneella sillalla lasten, polkupyörien ja erinäisten tavararöykkiöiden kanssa on puhdistava kokemus. Arvostamme! Täydet viisi tähteä.

Jorvaksesta matkamme jatkui kohti Kirkkonummen jäähallia, jossa seurueen vanhin alakoululainen vartioi joukkueensa maalia lauantai-illan kiihkeässä kiekkokamppailussa samaan aikaan kun me muut nautimme hallin takapihan ensilumesta ja auringon lämmittävistä säteistä. Jokainen omalla tontillamme.

Illan kuluessa saunoimme, söimme, joimme, kuuntelimme huonoa musiikkia ja muistelimme mennyttä kesää. Niin – ja tilasimme taksin seuraavaa aamua varten.

Ehkäpä jokunen teistä muistaakin edellisestä kirjoituksestamme, että yksi viikonlopun uusista haasteista oli varhaisen sunnuntaiaamun siirtyminen Kirkkonummelta Kauniaisten jäähalliin. Vaihtoehtoja tuntui vielä loppuviikosta olevan useampiakin, mutta rehellisyyden nimissä, hieman ennen lauantain puoltayötä valikoima oli supistunut tasan yhteen. Ei herrantähden sunnuntaiaamuna olisi kuitenkaan pystynyt kahden bussin jotokseen läpi Espoon. Eikä mihinkään muuhunkaan reippailuun yhteiskäyttöautojen umpioudossa maailmassa.

Tilaus netin kautta kesämajassa ja voilà, ystävällinen kuski kaarsi sunnuntaiaamuna tila-autollaan Niemisten pihaan. Koskaan aikaisemmin muuten lasten roudaaminen Niemisten ulko-ovesta auton kyytiin ei totta vie ole sujunut niin rivakasti kuin tuolloin. Uutuuden viehätys oli käsin kosketeltavaa. ”Wau! Siis täällä on verhot! Täh, miksi täällä on verhot,  onko täällä mehua, mihin penkille mennään istumaan, ehkä tänne taakse, selkä vai naama menosuuntaan, eihän vielä olla perillä?” Maksukaan ei maalissa järin kirpaissut, vaikka hetkellisesti meinasin selkärangasta pyytää kuskia jättämään meidät parkkipaikan perille, koska ”ei nyt ehkä kannata ihan siihen oven eteen ajaa, tämä on hyvä, jätä tähän, täällä on enemmän tilaa…” Ja näin. Uskokoon ken tahtoo.

Ja kuopuksen tanssahdellessa onnensa kukkoiloilla liukkaalla jäällä, tutkailimme muun perheen kanssa lämpimän kahvilan perukoilla reittioppaasta, millainen vaivannäkö olisi pääsy jäähallilta kotiin ilman omaa pyörää. Sekin osoittautui mahdollista superlumista talvea ajatellen onnekkaaksi, kun kävi ilmi, että hallin lähellä sijaitsevalta bussipysäkilta yksi linja vie meidät suoraan lähikauppamme pihaan.

Tervetuloa syksy ja talvi, olemme valmiit!

Niin, miten se valtamerilaiva liittyi viikonloppuumme?

Vaikka kirjoituksesta saattaa saada kuvan koko perheen auvoisasta viikonlopusta, niin totuus on se, että Mikko-sika oli viikonlopun poikaporukalla Tallinnassa. Taksilla sielläkin oli kuulemma ajettu.

1

Turvasana: Lapset

Kävin tänään kansainvälisen autottoman päivän tiimoilta puhumassa autottomasta elämästä Ylen aamu-tv:ssä. Haastattelussa nousi jälleen esille sama asia, kuten niin monesti aiemminkin. Mites, kun teillä on noita lapsia, niin miten se arki sujuu ilman autoa?

Tämä on juuri se asia, joka monia mietityttää ja ihan syystäkin. Lapsiperhearki on riittävän haastavaa ilman sitäkin, että sitä vielä omilla ratkaisuillaan vaikeuttaa.

Samaa mekin ennen pohdimme. Kuinka saamme lapset päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin pelkän julkisen liikenteen varassa? Aina, kun pohdimme autottomuutta, viimeinen argumentti sitä vastaan oli lapset.

Lapset oli ikään kuin turvasana, jolla saattoi lopettaa koko leikin, kun meno yltyi vähän liian villiksi. Lopulta kuitenkin rohkaistuimme menemään fantasiassamme loppuun saakka.

Aluksi koimme itsemme suorastaan ihmishirviöiksi. Kuinka me voimme kävelyttää noita hauraita ihmisen taimia 15 minuuttia kotoa lähijunalle ja toisen mokoman junalta päiväkotiin? Ja sama vielä iltapäivällä toiseen suuntaan. Siitähän tulee tunti! Nykyajan vanhemman kolkuttavaa omatuntoa ei lainkaan suitsi omien vanhempien tarinat siitä, kuinka koulumatkaa oli aikoinaan 20 kilometriä. Vai mitä peninkulmia ne siihen aikaan oli. Ja pakkasta oli vuoden ympäri.

Uuteen tapaan tottuminen kävi äkkiä. Nykyään kävelymatkat asemalle ovat ihan kivoja happihyppyjä, joiden aikana muksut saattavat jopa intoutua leikkimään peiliä tai jotain muuta vastaavaa. Kaikkein haastavinta tässäkin oli saada oma sielu rauhoittumaan. Lapset ovat luontaisia liikkujia ja sitä taipumusta kannattaa tukea.

Lopputulos: lapset ovat ihan tyytyväisiä eikä kävely tai pyöräily ole mikään issue. Välillä ne tietysti vähän kitisevät, mutta jostainhan ne ruttunaamat kitisevät joka tapauksessa. Lasten päivittäinen liikuntasuositus on n. 2-3 tuntia ja näinhän siitä tulee jo yksi tunti kuitattua. Onpa sitten parempi fiilis koko sakilla vaikka istahtaa sohvalle telkkaria väijymään.

Vaikka etukäteen ajattelimme, että lasten liikkuminen olisi se kaikkein hankalin asia autottomuudessa, huomaamme nyt, että meille se on ollut myös oivallinen tekosyy. Onneksi rohkaistuimme tässä kohtaa haastamaan omat ennakkoluulomme ja uskomuksemme.

Yksi meidän autottoman elämämme tsemppibiiseistä on ollut Tuure Kilpeläisen Pelko pois. Kuuntelepa se, kun seuraavan kerran jokin valinta askarruttaa sinua!

Halein ja suukoin!

Jos tahdot katsoa aamu-tv:n haastattelun, niin se löytyy täältä.

5

Hedonistisikoja koetellaan

Meillä on edessämme kaksi mielenkiintoista viikonloppua. Mielenkiintoista uuden autottoman elämämme näkökulmasta.

Ensimmäisenä vuorossa ovat perinteiset kesäkauden päättäjäiset ystäväperheemme luona Kirkkonummella. Ohjelmassa on viimeistä kertaa kesämajassa istumista, hyvää ruokaa, juomaa – ja huonoa musiikkia. Perinteitä.

Nämä Kirkkonummen reissut ovat yksi niistä korkeista henkisistä kynnyksistä, joiden ylittämistä epäilimme auton myyntiä harkitessamme. Matka tuntui pitkältä ja hankalalta ilman omaa autoa. Pitkä ja hankala, our sweet asses! Nyt kun olemme tämän matkan jo muutaman kerran erilaisilla juna-bussi-pyörä –yhdistelmillä tehneet, olemme Jorvaksen jo itsessään varsin hurmaavan maalaispysäkin penkillä pyöritelleet kilvan päitämme, että minkä helkatin takia olemme joskus Niemisille autolla ylipäätään menneet. Ei mitään järkeä! 

Eikä vähiten siksi, että aika usein kinkereihimme on sisältynyt koko illan kestävä ohjelmanumero; laskutoimitus, kuka lopettaa viinin lipittämisen ja mihin aikaan, että on seuraavana päivänä valmis autonrattiin. On totta kai ylevää korostaa autottomuuden ekologisia ulottuvuuksia, mutta kyllä se vaan totta vieköön tekee höpöä juhlatunnelmalle, kun ei tarvitse miettiä, että kumpiko sitä on aamulla rattivuorossa.

Kirkkonummen reissu ei siis normaalisti aiheuta mitään pohdittavaa, mutta tulevan viikonlopun reissuun sisältyy kuitenkin muuan haaste, nimittäin kuopuksen taitoluistelukoulu Kauniaisten jäähallissa sunnuntaiaamuna klo 10.10. Matkaa paikkojen välillä on noin 19km eli ajaksi muutettuna sunnuntaiaamun hiljaisuudessa omalla autolla parikymmentä minuuttia. Ah! Mutta sattuneista syistä tämä ei siis tule kysymykseen.

Alkaa mietintä.

Lainataan Niemisten autoa? No joo, mikä ettei, mutta heillä itsellään on samaan aikaan lätkätreenit omassa jäähallissaan. Ei onnistu.

Eipä hätää, otetaan käyttöön uusi paras ystävämme, reittiopas. Tarjolla olisi klo 8.40 lähtö bussilla Länsiväylää Westendiin ja siellä vaihto toiseen bussiin. Perillä Kauniaisten jäähallilla pienen lisäkävelyn jälkeen klo 9.48. Matka-aika vaatimaton 1h8min. Epäusko alkaa hiipiä puseroon.

Tulisiko apuun yhteiskäyttöauto? Sen saisi tilattua Kauklahden asemalle, josta olisi kätevä rullata Kauniaisiin. Mutta miten päästä ensin juna-asemalle, josta pääsemme Kauklahteen. ”Perillä” edessä on auton etsiminen jne. Okei, sen jälkeen helpottaa: ajellaan jäähalliin ja palautetaan auto Kauklahteen. Mutta sieltä pitäisi sitten taas päästä kotiin… uuh, aika vaivalloista varhain sunnuntaiaamuna todennäköisesti lyhyiden yöunien jälkeen.

Entäs taksi? Sehän ei itse asiassa vaikuta lainkaan pöllömmältä edellä läpikäytyihin vaihtoehtoihin nähden. Mutta että taksilla jäähallille? Mitä siitäkin nyt sitten ajateltaisiin? Joko, että nuo eivät ole ajokunnossa (niin kuin ei välttämättä ollakaan) tai, että kortti on kaahattu kuivumaan. Pitäisikö pyytää kuskia pysäyttämään sopivan etäisyyden päässä jäähallin pihasta, ettei kukaan näe meidän saapuvan taksilla treeneihin? Ihan oikeasti, sen verran tässä ollaan Lutherin kansaa, että vielä pitää vähän henkistä jumppaa tehdä, ennen kuin lasten harrastuksiin kuskaaminen taksilla tuntuu luontevalta vaihtoehdolta.

Ja näin. Tervetuloa autottomien ihmisten maailmaan! Etsi, vertaile, suunnittele. Punnitse, kellota ja kalkyloi. Bussilla pääsisi, mutta se kestää tässä tapauksessa naurettavan kauan. Taksi olisi kätevä, mutta maksaahan se heti paljon enemmän, ja sitten pitää mennä luistelukoulusta suoraan kirkkoon katumaan, kun tuli oltua mukavuudenhaluinen hedonistisika.

Vielä emme tiedä, millä mennään, mutta todellakin mennään! Nyt ollaan vielä siinä taistelijamoodissa, että mitään reissuja ei jätetä tekemättä vain sen takia, ettei meillä ole omaa autoa.

Lähettäkää meille voima-ajatuksenne ja pyytäkää toteemieläimiltänne siunausta matkallemme! Kerromme ensi viikolla, miten meni.

26

Kiitos lämpimästä vastaanotosta!

Kun taittaa matkaa arjessa pyörän päällä, ehtii kiinnittää huomionsa monenlaisiin asioihin.

Ensin taivaalla oli mielestäni pilviportti. Siis kasa pilviä ja niiden keskellä iso aukko, kuin portti. Kuopuksemme mielestä samassa kohdassa oli kuitenkin ”mies, joka maaten vaihtaa nenää koiran kanssa”. Lopulta se alkoi näyttää ”kallellaan olevalta ankalta.” Ehdin napata tilanteesta yllä olevan otoksen.

Alla olevan kuvan puolestaan räpsäisin aiemmin viikolla lennosta kun pyöräilin, jos mahdollista vielä pilvireissuakin upeammassa säässä lähes merenrantareittiä Pasilasta Olariin. Autottoman elämän startti on siis ollut myös jotain muuta kuin uitettua koiraa, josta edellisessä kirjoituksessamme kerroimme.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon suhaamista paikasta toiseen niin kävellen, pyörällä kuin julkisillakin. On siis ollut ruhtinaallisesti aikaa paitsi ihailla pilviä ja syksyistä merta myös lukea palautetta, jota olemme viikon vanhan blogielämämme varrella saaneet. 

Ihan valtavan suuret kiitokset kaikista kommenteistanne! Blogi, Facebook, Instagram, Twitter ja sähköposti ovat laulaneet pitkin viikkoa. Uskomaton fiilis, että joku oikeasti lukee kirjoituksiamme! Jei! 

Autoton elämä herättää selvästi tunteita. Saamamme kommentit ja ajatukset voi karkeasti ottaen jakaa kahteen ryhmään: innostuneisiin ja hämmentyneisiin. Kaikkia yhdistää kuitenkin positiivinen ja myötäelävä klangi. Se lämmittää. Kiitos!

Yksi innostuneista on ollut Maria; pääkaupunkiseudulla omakotitalossa asuva kolmen teinipojan äiti – joka laittoi meille heti alkuviikosta pitkän meilin. Siinä hän listasi kaikki kokemansa hyödyt elämästä ilman omaa autoa. Monet niistä olivat itse asiassa ajatuksia, jotka alun perin houkuttivat meidätkin tähän kokeiluun.

Vaikka myimme automme vasta syyskuun alussa, oikeasti elimme ilman sitä sen heinäkuisen illan jälkeen, kun turboahdin hajosi Kainuun sydänmaille. Toimme auton Kajaanista Espooseen vasta, kun sille löytyi ostaja. Yhdestä Mariankin kirjoittamasta esimerkistä meillä on siis jo ehtinyt kertyä kokemusta.

Kun meillä vielä oli oma auto, tulimme tehneeksi verrattain paljon ex-tempore reissuja vähän sinne sun tänne. Ja aina - no tietysti autolla. Erityisen helppo reissun ajankohta oli kuopuksen päiväuniaika.

Milloin määränpäänä oli alennusmyynti, kahvila, jäätelöbaari, huonekalukauppa, urheilutarvikekauppa, rautakauppa - tai kauppa. Aina löytyi syy, tarve ja aikaa mennä johonkin. "Uusi matto keittiöön olisi kiva, mennään hei käymään kaupoilla!"

Nyt tuoreina autottomina olemme huomanneet varsin nopeasti, että tämän tyyppiset reissut ovat jääneet vähemmälle. Tai siis mitä sitä kaunistelemaan, emme yksinkertaisesti tee enää tällaisia pistokeikkoja. Kun ystävämyynneille on julkisilla matkaa kolme varttia eikä pyörä tule kysymykseen, jää mieluummin kotinurkille. "Lainaan naapurin Pekalta painepesurin ja pesen tuon vanhan keittiönmaton!" 

Miten se meni? Rahat säästyy, sademetsät pelastuu...;)

Erityisesti yksi Marian listaamista, ilman omaa autoa elävän hyödyistä lämmitti mieltä:

”Pojat ovat pienestä pitäen hahmottaneet pääkaupunkiseudun aika hyvin, koska julkisilla kulkiessa pienikin lapsi oppii ymmärtämään etäisyyksiä yms., kun ei voi nuukahtaa oman auton takapenkille. Samalla oppii liikkumaan ihmisten keskuudessa. Ihmiset ovat erilaisia, mutta yhdessähän täällä eletään. Lapsikin uskaltaa kysyä neuvoa vieraalta.”

Jes. Toivottavasti näin meilläkin!

Hämmästyneissä kommenteissa on puolestaan toivotettu onnea valitsemallemme tielle ja pohdittu muun muassa seuraavaa:

"Veikö auton myyminen turvantunteen? Mä luulisin, et mulla kävis niin..."

"Aika näyttäneen, että oliko tämä hyvä vai huono ajatus?"

"Onnea matkoille!"

"Voimia! Ajatukseni ovat kanssanne tällä retkellä."

Ensimmäiseen vastaus on jyrkkä ei, muihin kiitos kannustuksesta ;) 

Yksi kommenttityyppi on kuitenkin yleisyydessään ylittänyt kirkkaasti muut. Varsinkin silloin, kun ihmisten kanssa juttelee ratkaisustamme kasvotusten.

”Tuo ei kyllä onnistuisi meiltä, KOSKA…”

No eipä niin. Eikä tarvitsekaan. Ymmärrämme ihmisten omien autojen tarpeen erittäin hyvin ja uskokaa pois, se on myös aivan erittäin ok ratkaisu. Oikeasti on. Kun keskustelimme aiheesta Twitterissä, Yle Radio Suomen Ajantasan toimittaja Kati Lahtinen tiivisti asian hyvin 140 merkkiin:

”Perheet ovat erilaisia. Tarpeet ovat erilaisia. Matkat ovat erilaisia. Lapsi, lapset ovat erilaisia. Aikuiset asioiden hoitajana ovat erilaisia.”

Aamen. Se on juuri näin. Ei meidän autottomuudellamme ole tarkoitus tehdä elämästämme - eikä varsinkaan muiden - mahdollisimman hankalaa, veemäistä tai jotenkin huonon omantunnon sävyttämää. Päinvastoin.

Sen olemme myös huomanneet, että auton, kuten oikeastaan kaiken omistaminen on Suomessa erittäin vahva normi. Varsinkin läheiset ihmiset, siis ne, joilla ei ole tarvetta kaunistella sanomisiaan meille, ovat suorastaan kauhistelleet, että miten te ilman omaa autoa meinaatte tulla toimeen! Eikä sitä tyrmistystä lievitä, vaikka selostaisi koko pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen aikataulun ja piirtäisi ruutupaperille, että näin nämä meidän menomme tulevat ihan kivasti hoidetuksi. "Kyllä se oma auto kuitenkin on hyvä olla." Sama se vaikka se 95% ajasta se seisoo parkissa arvoaan pudottamassa, mutta kyllä oma on aina oma.

Me siitä huolimatta yritämme nyt opetella sitä ajatusmallia, että kimpassa on kivempaa. Liikkumisessa kuitenkin kaikkein oleellisinta on se, että pääsee perille. Ja, että matkalla on mukavaa. 

3

Uitetut koirat

Ensimmäisellä autottomalla viikollamme pääsimme jo ihan kunnolla fiiliksiin siitä, mitä autottomuus oikeasti tarkoittaa. Aluksi on sanottava, että ennen kaikkea ilman autoa oleminen on ollut todella mukavaa: sujuvaa liikkumista, raitista ilmaa ja hyötyliikunnasta virkistynyttä oloa. 

Mutta ensimmäiseen viikonloppuun mahtui myös El Clásico: lauantaiaamun pojan salibandytreenit ja vettä tuli kuin luukusta. Isukin perjantai-ilta oli venähtänyt vieläpä vähän pitkäksi valvomisen ja viihtymisen osalta, joten olotila oli heti alkajaisiksi inasen nihkeä.

Vaihtoehtoja oli kolme:

1) Unohdetaan ne treenit tällä kertaa. Katsotaan vaikka telkkaria. Pikavoitto; lapset ovat hetken tyytyväisiä, mutta kohta tappelevat kuin hullut sudet ja vanhemmilla on kovin vähän ylpeyden aihetta ratkaisuistaan.

2) Otetaan taksi. Muutkin autosta luopuneet ovat sanoneet, että autosta säästyneellä rahalla kulkee iisisti taksilla kriittisimmät matkat. No ei hemmetissä oteta taksia mokoman matkan takia. Siitä se vasta tuhti morkkis olisi tullutkin.

3) Lapsille kuravaatteet niskaan ja kullannuput pyörän selkään. No tämähän me tehdään. Eihän meitä sokerista ole tehty ja varmaan isänkin olo vähän virkistyy.

Menomatka menikin oikein mukavasti. Vettä tuli todella ronskisti, mutta mieli oli reipas ja matka taittui. Äidin pyörään omasta pyörästään vetopuomilla kytketty kuopus kiljahteli satulastaan iloisena: ”Telvepä telve, poitsut! Mikäs teillä kestää?” Erittäin kätevä vekotin muuten tuollainen vetopuomi. Hankimme sellaisen jo ennen auton myyntiä. Kerromme siitäkin enemmän tulevissa teksteissä.

Menomatka meni kokolailla kivasti, mutta tunnelma droppasi, kun pojan joukkue hävisi harkkapelin. Sitten alkoi kuravaatteista kiukuttelu. Sitten meni isillä tunteisiin. Onko tämän aina pakko olla tällaista halvatun känäämistä?!? Miksi me ei ikinä saada yhtään reissua tehtyä ilman tämmöistä taistelua?! No sitten vaan takahampaita kiristellen kotiin. Kylläpä muuten satoikin vettä! Tunti kylmässä palloiluhallissa oli istuttanut vilun syvälle luihin ja ytimiin.

Kotona, kun isojen ja pienten riidat oli saatu sovittua, rupesikin tuntumaan siltä, että eihän tämä lopulta ollut pahakaan rasti. Vaatteet vähän kastuivat, mutta nehän kuivuvat kyllä. Lauantaiaamuun tuli hetki reippailua ja raitista ilmaa. Viikko sitten emme takuulla olisi pistäneet kuonoamme ulos tuollaisessa säässä.

No niin, nyt monet lukijat ihan perustellusti lienevät sitä mieltä, että hellanlettas, oikein pyöräilimme sateessa ja se on nyt mielestämme blogikirjoituksen arvoinen uroteko. Laitetaanpa mitalikahvit kiehumaan! Ihan totta, ei tämä mikään suuri saavutus olekaan. Mutta tämä on juuri sellainen arjen tilanne, jossa mukavuus nousee ratkaisevaksi tekijäksi. Kaatosateessa lasten kanssa pyöräily ei lähtökohtaisesti ole houkutteleva ajatus. Autolla sen sijaan sama matka menee noin vaan. Yksityisautoiluhan on usein nimenomaan mukavuuteen pohjautuva ratkaisu. Järkeähän siinä ei ole minkään vertaa. Rahat menevät, sademetsät kuolevat, joutsenet jäätyvät kiinni jaloistaan ja perse leviää. Mutta helppoa ja mukavaahan se on.

Tällaisen reissun tehtyään huomaa kuitenkin, että omat kynnykset madaltuvat kun niitä ylittää. Aiemmin pyöräily sateessa sählytreeneihin tuntui juuri siltä hankalalta matkalta, jota olisi tosi kimuranttia hoitaa ilman omaa autoa. Ei tunnu enää. Nyt sen sijaan kaikki ne aiemmat matkat autolla rehellisesti sanottuna aika lähellä olevalle palloiluhallille vaikutttavat olleen enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyä aikaa. Pyöräillessä tulee punaiset posket koko perheelle.

Otimme kuitenkin sen verran opiksemme, että päätimme reiluuden nimissä hankkia myös lapsille kunnolliset ulkoilupuvut, jotka pitävät vettä ja tuulta, mutta eivät tunnu päällä muovipussilta, niin kuin vanhat kunnon kuravaatteet. Sen verran sijoitamme mielellämme autosta ylijääneitä rahoja koko perheen ulkoilumukavuuteen. 

8

Vihdoinkin autoton perhe

Sinne meni. 

Eräänä kauniina syyskuisena maanantaipäivänä meitä vaihtelevasti palvellut farmari-Fordimme suuntasi sievän ja kertaalleen uusitun keulansa kohti uutta kotia. Olimme vihdoinkin autoton perhe.

Päällimmäinen tunne oli tyytyväisyys ja hienoinen ylpeys, johon sekoittui häivähdys epäilystä siitä, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Olimme tähän astikin käyttäneet paljon julkista liikennettä, mutta aina kuitenkin oli ollut mahdollisuus hypätä auton rattiin, mikäli mukavuudenhalu ottaa vallan tai sää ei houkuttele ulkoilmaan. Nyt ei ollut.

Ajatus autosta luopumisesta oli kypsynyt pikkuhiljaa. Uudenvuodenlupauksemme oli lisätä julkisen liikenteen käyttöä. Kävellen ja junalla matkustaen huomasimme, että päivittäiset päiväkoti- ja työmatkat ovatkin aika mukavaa yhteistä reippailuaikaa verrattuna aiempaan Turunväylän ruuhkissa istumiseen.

Vauhtia päätöksen tekemiselle antoi osaltaan Helsingin sanomista kesällä lukemamme juttu oululaisperheestä, joka oli luopunut omasta autosta  Siinä vaiheessa tosin ajatus siitä, että oikeasti myisimme oman automme tuntui vielä aika hurjalta. Kyllä se houkutteli, mutta hirvitti myös.

Prosessi oli kuitenkin käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää. Viimeisen sysäyksen päätöksellemme antoi kesälomareissulla Kainuun korpeen hajonnut turboahdin. Tulimme siihen tulokseen, että reilun puolentoista tonnin remontti neljä vuotta vanhaan autoon oli universumin tapa sanoa meille: lopettakaa se nysvääminen, urpot, tarttukaa hetkeen!

Korjautimme auton ja laitoimme myynti-ilmoituksen nettiauto.comiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen ostaja löytyi. Hinta ei ollut todellakaan sitä, mitä toivoimme, mutta motivaatio myydä oli kova. Ajatuksia ja kokemuksia käytetyn auton myymisestä lisää tulevissa kirjoituksissa.

Miksi oikeastaan tahdomme olla autoton perhe?

Ensinnäkin siksi, että me voimme. Ainakin vielä uskomme, että voimme. Asumme pääkaupunkiseudulla, hyvien julkisten liikenneyhteyksien äärellä. 4- ja 7-vuotiaiden lastemme harrastukset ovat inhimillisen matkan päässä ja muksut myös pyöräilevät mielellään. Ajattelemme myös tekevämme lapsille pidemmällä tähtäimellä palveluksen, kun emme köijää heitä joka paikkaan autolla, vaan paikkoihin pääsee, kun nostaa hanurinsa ja menee.

Totta kai meitä kiinnostaa myös rahansäästö. Autolainan lyhennykset, vakuutukset, bensa, parkkimaksut, huollot ja korjaukset sekä verot tekevät yhdessä mojovan loven muutenkin suunnittelua vaativaan lapsiperheen budjettiin. 

Meillä on myös ollut auton kanssa huonoa tuuria ja päänvaivaa. Uutena ostetussa autossamme on ollut harmillisen paljon remontintarvetta, mm. moottori on pitänyt vaihtaa kokonaan.

Toki autosta luopuminen on meille jossain määrin myös eettinen kysymys. Pakko myöntää, että tuntui aika siistiltä, kun parin autottoman päivän jälkeen kirjailija Mika Wickström sanoi Kristiinalle, että autosta luopuminen on yksittäisen ihmisen suurin ekoteko. Onko tämä nyt sitten ekoilua vai egoilua, en ole ihan varma. Yksityisautoiluahan pidetään jonkinlaisena espoolaisena kansallisurheiluna. Olkoon tämä meidän arkipäivän anarkismiamme!

Suurin syy nupullaan olevaan autottomuuteemme on kuitenkin se, ette me emme yksinkertaisesti pidä autoista emmekä autoiluista. Meidän tuloillamme meillä ei todennäköisesti tule koskaan olemaan mahdollisuuksia ostaa autoa, joka itsessään tekisi autoilusta ja auton omistamisesta erityisen hienoa. 

Ymmärrän hyvin sitä jos joku saa kiksejä tyylikkäistä ja kalliista autoista, saisin varmasti itsekin. Mutta sotkuinen pienikulutuksinen perhefarmari. Penkillä hiekkaa ja lasten eväsleivät, voipuoli alaspäin. Tässä ei kerta kaikkiaan ole seksikkyyttä.

Aikomuksemme ei ole ruveta miksikään autoilun täyskieltäjiksi. Ihan takuulla tulee vastaan tilanteita, joissa on tarpeen hankkia autokyytiä. Olemme liittyneet jo pariinkin yhteisautopalveluun. Eilen ajoimme jopa taksilla, vaikka olisimme hyvin päässeet raitiovaunullakin, kun oli häät ja vettä tuli vaakaan ja oli nätit vaatteet päällä. Juuri nyt emme vain tahdo omistaa omaa autoa. Voihan se olla, että lokakuun loskakeleissä astelemme lusikka kauniissa kädessä autokaupoille. Saa nähdä. Mutta kävi miten kävi, lupaamme raportoida autottoman elämämme käänteistä rehellisesti tässä blogissa. 

Tervetuloa kyytiimme!

9

Tervetuloa uusi arki

Tässä sitä ollaan.

Emme omista enää autoa.

Okei. Kysymyksiä ja ihmettelyn aiheita riittää.

Miten menemme töihin?

Kuka käy kaupassa, missä kaupassa - ja kenen harteilla roudataan kotiin kaikki viikon ruoat?

Entä miten hoituvat lasten päiväkoti- ja koulumatkat, harrastukset, synttärit ja kaverivierailut?
Kai me itsekin joskus saamme kutsun ystäviemme luokse....

Entä millä menemme mummolaan, mökille, kylpyläreissulle, laskettelemaan, joululomalle tai Ikeaan? Kun tuulee viistoon, sataa räntää tai pakkanen paukkuu, olisiko sittenkin parempi hypätä valmiiksi lämmitetyn oman auton kyytiin? Ehkä kuitenkin uudet autokaupat?

Tässä blogissa pääset seuraamaan, mitä kaikkea seuraa nelihenkiselle espoolaiselle lapsiperheelle siitä, että eräänä syyskuisena päivänä auto myytiin pihasta.

Tulkaa mukaan - seuraamaan, kommentoimaan ja keskustelemaan!
Olemme valmiit :)

3