Taas on yksi auto pihassa!


Muistatteko sen Uuno Turhapuro –elokuvan, jossa Härski Hartikainen tahtoo kokeilla kurjuuden maksimoimista, mutta siitä ei tule mitään, koska naiset antavat hänelle koko ajan rahaa? Meillä on tällä hetkellä vähän sama tilanne.

Jo vuosien ajan syksyymme ja kevääseemme on kuulunut se, että Kainuussa asuvat Kristiinan vanhemmat matkustavat reiluksi kuukaudeksi etelän lämpöön ja jättävät autonsa meille säilytykseen. Diiliin on kuulunut aina täydet käyttöoikeudet.

Jälleen kerran tähdennämme, että emme vastusta autoilua emmekä ihannoi vaikeaa elämää, emme vain tahdo juuri nyt omistaa ja maksaa autoa. Sikälihän tämä vaikuttaa aivan täydelliseltä paketilta; sen kun rällättäisiin vaikka aamusta iltaan ja appiukko hoitaa omistajan vastuut. Niinpä me ennen teimmekin. Nyt tilanne on tietysti vähän eri. 

On vähän sama fiilis, kun tupakoinnin lopettamisen jälkeen, kun tuli se ensimmäinen ajatus, että voinhan mä nyt yhden polttaa, kunhan en koko ajan tupruta. Olemme edelleen tämän autottomuuden kanssa vähän honeymoonilla ja puhumme päivittäin, kuinka tämä sopii meille ja on kivaa ja hyvä kun lapsetkin liikkuu ja näitä kaikkia. Tässä tilanteessa ei tee mieli antaa pirulle pikkusormea.

Tämän vuoksi on vähän arveluttanut ottaa appimobiilia meille säilytykseen. ”Kohta se Avensis taas tulee”, olemme puhuneet ääni huolestuneesti väristen. Onko meistä toteuttamaan autotonta elämäntapaa sitten kun parkissa kököttää auto, joka tykkää siitä, että sitä käytetään?

Mietimme, ettemme vaihda edes talvirenkaita siihen alle, niin eipähän tule turhia kiusauksia. Ja sitten luonnollisesti tulee se viikonloppu, kun taivaalta tulee tulikiveä ja Jumalan vihaa ja pitäisi lähteä viemään poitsu sählyyn. No, usko testataan koettelemuksissa!

Sen me kuitenkin tiedämme jo tällä lyhyellä autottomalla elämänkokemuksella, että ihan oikeasti on myös tilanteita, joissa kumijalkaa todella tarvitaan. Että ehkä ne talvinakit laitetaan kuitenkin alle ja tehdään tässä yhteydessä pyhä lupaus, että mitään ylimääräistä ei ajeta. Olisihan se myös aika älytöntä tilata taksia, jos käytettävissä on auto.

Olemme päätyneet seuraavaan ratkaisuun: ajamme auton jonnekin loitommas säilytykseen, jolloin jokainen käyttökerta on suunniteltava etukäteen ja tankkaamme auton korkeintaan kerran koko reilun kuukauden aikana. Sovitaan, että jos näette meidät seuraavan kuukauden aikana auton ratissa, niin saatte tulla kysymään, että milläs asialla. Jos emme kykene antamaan tyydyttävää selitystä, jollainen ei ole esimerkiksi, että pitää hakea Ikeasta uudet asetelmamaljakot, niin saatte piirtää meille rastit kankkuun ja sanoa, että hyi hävetkää!

Suoritimme sunnuntaina koko perheen voimin rituaalin, jonka tarkoitus oli todistaa kaikkeudelle ja meille itsellemme, että me olemme edelleen houkutuksista huolimatta autoton perhe. Olimme nähkääs Kristiinan kanssa viikonloppuna kekkeröimässä parin sadan parhaan ystävämme kanssa tilaisuudessa, jossa järjestettiin leikkimielisiä kilpailuja. 



Kristiina voitti painavan pahvilaatikon, jonka hän oletti sisältävän jonkin kodinkoneen. Hän hieman pettyi, mutta itse vastaavasti kymmenkertaisesti riemastuin, kun paljastui, että laatikko sisälsi korillisen pienpanimon käsityöläisolutta. 



Meillä oli kuitenkin sen verran varustetta mukana, että palkinto piti jättää bilepaikalle odottamaan myöhempää noutoa. Sunnuntaipäivänä mielessämme kutkutteli sadasojan ajan ajatus lähteä noutamaan loota autolla. Lupasin kuitenkin hoitaa laatikon kotiin lihasvoimin; olenhan Tarzan, kun pitää kantaa kaljaa. 


Ei vaan tullut etukäteen mieleen, minkälaista ääntä pitää 24 pulloa olutta Tallinna-kärryissä mukulakivillä. Aika jouluinen kilinä. Matkalla Tikkurilasta Espooseen täysissä lähijunissa tuli useamman kerran sitä helskettä ja helinää kuunnellessa vedettyä kaulahuivia kasvoille ja mietittyä, että olisiko kuitenkin kannattanut lähteä autolla.



0

Autottomuus sopii kamarunkkarille

Heti alkuun anteeksi tuo ruma sana. Se vaan sattuu kuvaamaan parhaiten ihmistä, joka innostuu uusista hienoista tavaroista ja lumoutuu varusteiden ja tarvikkeiden teknisistä yksityiskohdista sekä saa suunnatonta mielihyvää vertaillessaan tuotteiden ominaisuuksia nettikaupoissa tuntikausia. Autottomuus on kamarunkkarille loistava elämäntapa.

Istuin lounaalla hyvän kaverin kanssa, ja keskustelu johti säihin. Ystävää harmitti, kun sää on niin lohduton; koko ajan sataa, on harmaata ja kylmää. Havahduin siihen, että minua nämä säät eivät ole häirinneet millään tavalla. Minua, joka sentään olen työmatkapyöräillyt liki päivittäin. Ja tämä on aivan uusi ilmiö. Joka ikinen syksy aiemmin olen aina ollut oikea säästävalittajan perikuva. Tajusin, että tänä syksynä minulla ei ole ollut kertaakaan kylmä tai märkä olo. Syy tähän on yksinkertainen: sään mukainen pukeutuminen.


Aiemman autoilevan elämän aikana omassa pukeutumisessakin tyyli meni usein ohi tarkoituksen. Usein se tarkoitti sitä, että matkalla kotiovelta autolle pikkukengät olivat märkinä ja vilu päässyt läpi villakangastakista. Kyllähän se nyt saa apealle mielelle.

Autosta luopuessa annoimme itsellemme luvan hankkia sellaiset kamat, että säiden takia ei tarvitse jäädä sisälle. Auton myynnistä jäi vähän ylimääräistä rahaa ja sovimme, että sitä voidaan hyvillä mielin sijoittaa kunnolliseen varustukseen. Ennen tuli helposti pihtailtua ulkoiluvaatteiden ostossa, kyllähän ne kieltämättä kalliita voivat olla.

Itse olen hankkinut itselleni sateenkestävän pyöräilypuvun ja hanskat, pyöräilykypäränsuojuksen, joka pitää pään kuivana sateella ja lisäksi vedenpitävän repun. Vielä pitäisi hankkia paremmin vettäpitävät pyöräilykenkien suojukset. Sittenpä olisi varustus aika hyvällä tolalla syyspyöräilyyn. Näihin on mennyt rahaa ehkä reilun parin bensatankin verran. Kannattaa ensi töikseen tarkastaa nettitorit ja huutokaupat, käytettynä ostetut tavarat kirkastavat sädekehää entisestään.


Toki ulkoiluvarusteisiin saa upotettua rahaa vaikka pienen henkilöauton verran jos tavaralla hekumointi on oikein sydäntä lähellä. Itse olen lutterilaisena nuilottajana pyrkinyt pitämään myös kulukurin visusti mielessäni.

Mutta arvatkaa mitä - Jo tällainen investointi ulkoiluvarustukseen on tehnyt sen, että pieni sade tekee työmatkapyöräilylstä vain kivempaa! On ihan hemmetin kivaa sutaista sateessa kolme varttia töihin ja tulla perille kuivana ja aivot hapetettuina valmiina päivän askareisiin! Siinä on jotain nykyelämässä kadonnutta ihminen luontoa vastaan –tunnelmaa. Tässä yhtenä päivänä oikein harmitti, kun piti olosuhteiden pakosta mennä junalla töihin ja illalla satoi. Meni hyvä pyöräilysade hukkaan!




Kaikki kamarunkkaamista vähässäkään määrin harrastaneet tuntevat termin guilty pleasure. Siitä on kyse, kun hankkinut liian kallista, liian hienoa tavaraa, jota syvällä sisimmässään ei usko itsekään tarvitsevansa ja materiasta tulevaan mielihyvään sekoittuu pieni omatunnon kolke. Autottomuus poistaa syyllisyyden nautinnosta. Auton myynti antoi meille ikään kuin moraalisen oikeutuksen ja osittain velvollisuuden sijoittaa vaatekaapin sisältöön ja muuhun varustukseen sen verran, että tekosyyt jäädä sisälle poistuvat elämästä.

Toki säänmukaiseen elämään sisältyy myös se tosiasia, että eihän sitä välttämättä ihan Antti Tuiskun swägällä liikuta tuolla ihmisten ilmoilla. Olimme yhtenä aamupäivänä hoitamassa asioita tahoillamme ja sovimme Kristiinan kanssa tapaavamme lounaalla Sellossa. Pöydässä tajusimme näyttävämme ulkoiluvaatteinemme aivan peläteiltä siistien smart casual –ihmisten keskellä.


Tiesimme kuitenkin, että kaikki nuo tyylikkäät nappaskengät kastuvat heti ensimmäisessä lätäkössä ja siistit pikkutakit rypistyvät kilvan kantajiensa otsien kanssa auton ratissa matkalla seuraavan palaveriin. Meidän verkkareista valuu vesi kuin hanhen selästä.

Viime viikolla ohjelmaani osui muuan kokous, johon menin luonnollisestikin pyörällä ja sadesään mukaisessa varustuksessa. Kokouksen päätteeksi pari kaveria kyseli, miten autottomuus on sujunut. Lievä sankaruuden läikähdys kulki lävitseni, kun vetelin sadevaatteita päälleni ja olin, että ”noo, eihän tää nyt sen isompi juttu ole”. Molemmat kaverit ovat hyviä tuttujani, mutta en tiennyt aiemmin, että kummallakaan heistä ei ole myöskään autoa, vaikka on perhettä ja muuta. Siinä järeää gore tex –panssaria päälle vedellessä ja vielä omista sankaripilvistäni laskeutuessa tajusin, että voisihan sitä olla autoton noinkin. Ilman, että kirjoittaa jokaisesta työmatkastaan blogia ja hankkii vaatekaapin täyteen vaikka avaruuslennon kestävää nanoteknologiaa ja muutenkin tekee siitä ja itsestään kauhean numeron. Mutta ei sovi meidän tyyliin. 
2

Viikon ruokarumba ilman autoa



Näin viikonlopun kynnyksellä monet ystävämme ovat kertoneet ajattelevansa meitä erityisellä lämmöllä. Miksikö? Siksi, että viikonlopun alla kauppojen kassajonot ulottuvat pakastehyllyjen perukoille ja perheiden ostoskärryt täyttyvät kukkuroilleen ruoka-ostoksista. Kysymys on kuulunut, miten hiivatissa me – autottomat – tuosta yhtälöstä selviämme. Siis missä ja millä tavoin me tätä nykyä hoidamme nelihenkisen perheen ruoka-asiat?

Ajatusta autosta luopumiseen tuki vajaat pari vuotta sitten lähes seinänaapuriimme noussut lähikauppa. Mikko taisi kerran cokishampaan kolotuksessaan ja uutuuden innossaan oikein kellottaa matkan takapihan terassiltamme kauppaan ja takasin. Ostosten kanssa sekundaattori näytti muistaakseni tasan 12 minuuttia. Siis neljässä kauppaan, neljässä hyllyjen läpi kassan ohi ja neljässä harppoen takaisin kotiovelle. Okei, nelihenkinen perhe ei kolapullolla pitkälle pötki ja harvemmin työpäivän päätteeksi kauppaan jaksaa juosta, mutta saatte kiinni ideasta. Ruokaa on siis tarjolla erittäin lähellä.

Todellisuus ei kuitenkaan ole ihan näin ruusuinen. Lähikauppamme - sinänsä ihan hyvä tarjonta harvemmin yksin riittää kattamaan täydellistä ruokaympyrää. Lähimmälle liha- ja kalatiskille sekä monipuolisempien valikoimien äärelle onkin sitten matkaa hieman edellä mainittua enemmän. Kohtuullisen kokoinen marketti seisoo yhden tai kahden junastopin päässä riippuen kumpaan suuntaan lähtee. Niihin automarketteihin, joissa tuppasimme farmarimme kanssa aiemmassa elämässämme asioimaan, pitää puolestaan matkata jo neljä pysäkin väliä. Sinne kaikista halvimpaan vaihtoehtoon ei tätä nykyä pääse järkevästi oikein kuin pyörällä, joten kyseinen kauppa on pudonnut vaihtoehtojemme listalta ulos kokonaan. Wie schade!

Mukava ja lämmin syyssää sekä valoisat illat ovat vielä toistaiseksi rohkaisseet meitä aika ajoin vanhoille huudeille, siis isoihin automarketteihin ruoan hankintaan. Mikko on tykännyt heittää rinkan selkäänsä ja kantaa ruoat siinä. Itse en ole moiseen lämmennyt ja sen vuoksi päädyin muutama viikko takaperin hankkimaan omaan käyttööni perässä vedettävän mummokärryn. Ei niin tyylikäs vaihtoehto ehkä, mutta voi pojat, kyllä muuten toimii. Niin kuin ekaluokan opettajani, nykyinen instaystäväni asian osuvasti muotoili: ”Mummot ovat viisaita ja ymmärtävät pitkällä kokemuksellaan ergonomiasta jotain oleellista.” Juuri näin.




Tätä rinkassa roudaamista ja mummokärryn perässä vetämistä en kuitenkaan oikeasti näe järin houkuttelevana tai edes varteenotettavana vaihtoehtona, kun lumikinos estää kävelyn, jalkarättejä vihmoo taivaalta, lapset roikkuvat väsyneinä kiinni jaloissa ja pimeässä ei näe nenäänsä pidemmälle. Ei. Jos meinaa noissa olosuhteissa kuskata yhtään isompaa satsia ruokaa kotiin esimerkiksi pyörän selässä, silloin puhutaan jo arjen merkittävästä hankaloitumisesta.

Varsinainen pelastus autottoman elämässä ovatkin olleet erilaiset netistä tilattavat, kotiintuotavat kauppakassit. Muutamia olen jo ehtinyt kokeilemaan enkä ole kertaakaan pettynyt. Päinvastoin. Yhdessä paikassa hevi-osaston laatu on mielestäni todella priimaa, toisessa houkuttelevat hyvät tarjoukset sekä valmiit reseptit ja kolmannessa hieman kalliimpi kotiinkuljetus kompensoituu jonkin verran ruoan hinnassa ja siinä, että kassin saa kotiin vaikka seuraavana aamuna. Joka tapauksessa oi sitä onnen määrää, kun lapset nukkuvat, ovelta kuuluu koputus ja viisi kassillista ruokaa saapuu ovelle. Kiitos, kiitos, kiitos!

Viimeisin löytö on puolestaan ollut, niin ikään netistä tilattava ja kotiovelle tuotava valmiiksi suunniteltu viikon menu resepteineen ja raaka-aineineen. Aihe, johon muuten Helsingin Sanomatkin tarttui menneellä viikolla. Tämä jos mikä, on arjen luksusta parhaimmillaan! Ja ihanaa vaihtelua omaan, valitettavan suppeaan ruoanlaittonäkemykseen. Broilerinkoivet, taboulleh ja jogurttikastike perjantain päivälliseksi? Kyllä, kiitos!
  

Vielä en osaa excelin tarkkuudella sanoa, mitä tämä kaikki kustantaa, jos vaakakupin toisella puolella on auton omistaminen ja sillä kauppareissujen tekeminen helposti ja vaivattomasti. Sen kuitenkin tiedän jo varmuudella, että kun kauppaan astelee omin jaloin rinkka selässä tai mummokärry perässä, heräteostosten määrä jää minimiin. Jokainen mielihalu on roudattava himaan ilman hevosvoimia. Sama pätee nettiruokakauppoihin. Kun ei ole hyllyjä joiden välissä surffailla nälkäisenä, tulee ostettua vain se, mitä kaapista oikeasti puuttuu. Valmiiden boksien hinta saattaa äkkiseltään tuntua kovalta, mutta toisaalta, hävikin määrä on lähes olematon eikä lähikaupasta tarvitse viiteen päivään hakea kuin aamu- ja iltapalatarvikkeet.

Joten ystävät hyvät, konstit ovat monet ja valinnanvaraakin löytyy, kun autoton ruoanhakuun lähtee.


8

Takaisin rattiin



Tänä viikonloppuna olimme saaneet kutsun Luumäelle rakkaiden ystäviemme mökille rapukekkereihin. Sanomattakin oli selvää, että tällaisia reissuja ei jätetä tekemättä vain sen takia, että meillä ei ole omaa autoa. Selvää oli niin ikään, että tähän reissuun ei lähdettäisi sankaroimaan julkisella liikenteellä. Ehei, järki käteen, vuokra-auto alle ja baanalle! 

Auton vuokraaminen oli todella vaivaton kokemus, lähinnä vaihtoehtojen runsaus teetti pientä pohdintaa. Tällä kertaa päätimme priorisoida hintaa ja pikainen vertailu osoitti, että edullisin paketti syntyisi, kun noudamme auton lentoasemalta. Koska kehärataa pitkin pääsee käytännössä katsoen autovuokraamon ovelle ja lentoasemalta saa lisäksi tosi hyviä hodareita, kyseessä oli varsinainen win-win -tilanne. 

Oli jo vähän sellainen fiilis, että kiva päästä pitkästä aikaa posottamaan autolla pitkin moottoritietä. Ennakko-odotus oli ihan, että life is a highway, mutta tuskin oli liikkeelle päästy, kun soraäänet takapenkiltä palauttivat todellisuuteen. Ensin oli nälkä, sitten alkoi läpsiminen, sitten toi oli kakkapää ja sitten oli huono olo, kun on niin pitkä matka. Kasvatusoppaamme lukeneina vanhempina päätimme ratkaista koko perheen matkustusmukavuuden laittamalla iPadilta Vain elämää pyörimään. Loppumatka sujuikin oikein rattoisissa merkeissä. Ja perillä auto sitten seisoi koko viikonlopun samassa paikassa, sen käytölle ei varsinaisesti ollut tarvetta :)



Viikonlopusta syntyi monta mukavaa muistoa ja oli hienoa huomata, että omasta autosta luopuminen ei tarkoita sitä, että tarvitsisi luopua varsinaisesti mistään muusta. Vaihtoehtoja kyllä löytyy. Meissä tämä viikonloppu vahvisti sitä käsitystä, että meidän ei tarvitse omistaa autoa, meidän täytyy vain päästä liikkeelle. 

Auton vuokraus perjantaista sunnuntaihin maksoi 150 € ja bensat päälle. Pelkkä auton vuokraus olisi maksanut vain huokeat 90 €, mutta päätimme sijoittaa vielä 30 €/päivä täyssuojaan, jolloin vahingon tapahtuessa olisimme vapaita korvauksista ja omavastuista. Kokonaishinnassa suojan osuus on kieltämättä tuntuva, mutta yhden vuokra-auton Kroatiassa lomareissulla autotallin oveen kolauttaneina maksamme mielenrauhasta ihan mielellämme. Miten te muut auton vuokraajat menettelette muuten vastaavassa tilanteessa? Mitä kaikkia lisäpalveluja ostatte?

Saimme jälleen kerran syyn onnitella itseämme omasta autosta luopumisesta, kun kaarroimme palauttamaan vuokra-ajokkiamme lentoasemalle. Juuri ennen määränpäätä autosta alkoi kuulua outoa rahinaa. Oman auton ollessa kyseessä, tämä olisi potentiaalisesti pilannut koko viikonlopun vielä kalkkiviivoilla, kun olisi pitänyt alkaa pähkäillä, että mikä siinä nyt on ja selvitäänkö tällä kertaa satasilla. Nyt riitti, kun avaimia palauttaessa ilmoitti asiasta vuokraamon kassahenkilölle, joka reippaasti totesi: No ne on varmaan jarrut, tämä on tällä selvä. Hyvää kotimatkaa!

Autoa palauttaessa huomasin myös, että lapset olivat tuoneet kengissään autoon aikamoisen määrän hiekkaa. Tunsin sielussa asti värisevää hyvänolontunnetta siitä, että se on joku muu, joka tämän kiesin imuroi. Nämä ovat juuri niitä pieniä suuria onnenhetkiä, joita vain autottomat kokevat.




18
Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top