Yksityisautoilua perustellaan usein sen nopeudella ja vaivattomuudella, mutta monesti se on näppäräksi liikkumiseksi naamioitunutta ajanhaaskuuta.
Huomasin tämän viikonloppuna. Esikoisen
salibandyturnaus alkoi lauantaiaamuna sangen säntilliseen aikaan Myllypurossa.
Appivanhempien auto on edelleen meillä säilytyksessä ja tällä kertaa päätimme rankan työ-,
koulu- ja päiväkotiviikon päälle laittaa hyvällä omallatunnolla herätyskellon
soimaan puoli tuntia myöhemmin ja mennä autolla.
Kehä I:n itää kohti taivaltavassa lauantaijonossa päähäni pälkähti kuinka järjetöntä ajanhukkaa autolla ajaminen itse asiassa on; käytän vapaaehtoisesti aikaani siihen, että kuljetan peltistä koppia voimatta tehdä samaan aikaan mitään muuta vaikka viereisellä kaistalla ajaa bussi, jonka kuljettajalle maksetaan siitä, että hän kuskaa ihmisiä sinne, minne itsekin olen matkalla. Bussissa, junassa, ratikassa tai meillä Espoossakin tätä nykyä liikennöivässä metrossa matkustaessani voin puhtaalla omallatunnolla räplätä puhelinta, lukea kirjaa, virkata tai tehdä jotain muuta viihdyttävää tai hyödyllistä matkani jouduttamiseksi. Auton ratissa tuijotan edellä ajavan auton rapaista rekkaria ja haukottelen.
Toinen ajatus, joka ei jättänyt minua rauhaan rattia puristaessani oli, mikä oikeus minulla on ajaa omalla autolla ja tupruttaa hiilidioksidia ilmakehään? Bussiin mahtuisimme minä, lapseni ja viidenkymmenen samassa jonossa matelevan henkilöauton matkustajat. Toki olen aiemminkin ollut tietoinen liikenteen haitallisista ilmastovaikutuksista. Silti vasta nyt, kun kokemuksesta tiedän, kuinka paljon vähemmän voin halutessani ajaa itse, konkretisoituu se, kuinka järjetöntä on se, että puolityhjät autot köröttelevät jonossa samaan suuntaan. Enkä nyt sano, etteikö kenellä tahansa muulla olisi oikeutta ajaa autolla mihin ikinä mielii, mutta oman moraalisen oikeuteni koen oleellisesti kaventuneen.
Tunnustetaan se ihan avoimesti: meidän autottomuudessamme ympäristöarvot ovat olleet kiva lisä, mutta eivät mikään varsinainen alkusyy. Ne ovat kuitenkin saaneet projektimme edetessä omassa asteikossamme kaiken aikaa lisää painoarvoa.
Kaikkein käsittämättömintä perseilyä autottoman elämän
uudelleen poimuttamille aivoilleni on
parkkipaikan etsiminen. Voi juutaksen munat! Sen verran kouluja käynyt mies olen minäkin, että se, että ajan harvoina vapaapäivinäni ympyrää kauppakeskuksen
kellarissa valmiina hyökkäämään heti ensimmäiseen vapautuvaan parkkiruutuun, josta
nuo kaikki muutkin samaa kehää kiertävät kiusatut sielut laillani kamppailevat,
on totaalista ja traagista ajanhukkaa. Parkkipaikkaa metsästävä autoilija on kuin
luontodokumentin nälkiintynyt pantteri; aistit adrenaliinin valpastamina
valmiina hyökkäämään heti nähdessään tilaisuutensa koittaneen ja jättämään
lajitoverinsa käymään omaa kituliasta eloonjäämistaisteluaan savannin
paahteessa. Tai pakokaasun katkussa.
Kun aloimme kirjoittaa tätä blogia, teimme linjauksen, että emme koskaan neuvo ketään tai tuputa omia näkemyksiämme kenellekään, mutta rakas ystävä: joka ikinen sekunti, jonka käytät kiertämällä ympyrää täpötäydessä parkkihallissa pysäköintiruutua etsien on elämän haaskausta, josta joudut viimeisenä päivänä tuomiolle.
Kun aloimme kirjoittaa tätä blogia, teimme linjauksen, että emme koskaan neuvo ketään tai tuputa omia näkemyksiämme kenellekään, mutta rakas ystävä: joka ikinen sekunti, jonka käytät kiertämällä ympyrää täpötäydessä parkkihallissa pysäköintiruutua etsien on elämän haaskausta, josta joudut viimeisenä päivänä tuomiolle.
Positiivinen ajattelija
löytää aina kaikesta jotain hyvää. Nyt kun autoiluun liittyvä mukavuuskin
tuntuu enää vain alati haalistuvalta muistolta, niin mikä sitten voisi olla sen
positiivinen puoli? No, ehkä se, että appiukon autossa on CD-soitin. Kotona
meillä ei enää ole. Siksi tämänkin matkan soundtrackina soi Kake Randelinin
Hitit-CD, jonka kanteen sain Mestarilta itseltään nimmarin kymmenen vuotta
sitten. Ei niin ankeaa tunnelmaa, etteikö Kaken Tilipäivä koittaa -biisi sitä
kohottaisi.
Mukava lukea blogiasi. Allekirjoitan kaiken itsekin autottomana jo kahdeksan vuotta pärjänneenä. Silmät aukeavat vähitellen kuin kissanpennulla ��. Yhdestä asiasta olen eri mieltä. Kake Randelinin musiikista. Musiikkimakuni on hieman erilainen ��.
VastaaPoistaKyllä minä niin tuijottaisin, kun näkisin miehen linjurissa virkkaavan.
VastaaPoistaTilipäivä koittaa on niin legendaarinen biisi, minulla tuo sama cd, tosin nimmari on vain t-paidassa Pakko painaa pitkää päivää. Kiva tämä teijän blogi :).
VastaaPoistaIhan vaan vinkkinä; niissä parkkihalleissa on vapaan ruudun päällä vihreä valo, varatuissa punainen. Maalainen oppi tämän viime kerralla stadissa käydessään.
VastaaPoista