Paluu kesään – näin sujui autottoman perheen triathlonkesä mökillä keskellä ei mitään

Saimme taannoin palautetta blogistamme.

- Aika ylimalkainen oli teidän ensimmäisen autottoman vuotenne kuvaus. Miten sujui kesänne mökillä ilman autoa? Entäpä triathlon? Miten veitte pyöränne Joroisille? Kertokaa lisää!

Päätimme jo aikaisin viime kevättalvella, että kesä 2018 vietetään mökillä. Tämä oli erityisesti 7- ja 4-vuotiaiden lastemme toive. Ja mikäs siinä, tuo toive passasi myös meille vanhemmille vallan erinomaisesti. Olihan meillä jo muutamilta aikaisemmilta kesiltä mukavia muistoja ja kokemuksia useammasta, yhteen putkeen vietetystä kesälomaviikosta samaisella tontilla.

Tosin tietysti oman automme kanssa.

Mökki sijaitsee Mikon kotiseudun välittömässä läheisyydessä Etelä-Savossa, aivan Mikon isovanhempien ja lähisukulaisten naapurissa. Paikka on yksinkertaisesti aivan mielettömän ihana. Mökin kolme rakennusta (päämökki, aitta ja rantasauna) seisovat jyrkässä, metsäisessä rinteessä ja läpi tontin kiertävien portaiden keskus on lähes meditatiiviseen asemaan noussut nuotiopaikka. 

Myös seura mökin tuntumassa on mitä parhain: oikealla puolellamme kesäasuntoaan pitää esikoisemme kummisetä perheineen ja vasemmalla Mikon molemmat tädit perheineen. Kulkeutuminen vaikkapa päiväkahveille sujuu helposti jalkaisin rantoja pitkin tai veneellä soudellen. Lapsille löytyy seuraa pikkuserkuista.

Mökki on rakennettu -70 luvun alkuhämärissä ja siellä ollaan – edelleen - todella keskellä luontoa: ilman juoksevaa vettä, julkista liikennettä, kympin takseja tai edes ihan lähilähikauppaa. 

(Olen muuten kohtuullisen vakuuttunut, että tuota mökkiä suunnitellessaan suvun vanhin on aikanaan istunut kannonnokassa harpin kanssa yhden jos toisenkin illan ja tarkkaillut, miten aurinko täydellisimmillään laskee järven päätyyn. Päärakennuksen keittiönpöytä on aseteltu tuon valoilmiön seuraamisen kannalta prikulleen ideaaleimpaan paikkaan. Täydellisin aika tuolla mökillä on siis klo 20 ja 22.30 välillä. Häkellyn auringonlaskusta kerta toisensa jälkeen, enkä totu tai kyllästy siihen ehkä koskaan. Niin henkeäsalpaava, kaunis ja erilainen se on joka ilta.) 

Mutta joo, fasiliteetit ovat siis ne, että juomavesi haetaan kilometrin päässä sijaitsevan mummolan hanasta. Pieni kyläkauppa sijaitsee vartin auto- ja 37 minuutin pyörämatkan päässä ja isommat marketit noin 16 kilometrin päässä. Lähimmät pyykkikoneet pyörivät alle kilometrin päässä.

Tuumasta toimeen. Jo hyvissä ajoin keväällä, lomiemme varmistuttua varasimme junaliput Pieksämäelle. Lähdimme ajatuksesta, että ostimme vain menoliput. Fiilis, tunnelma ja viimeistään töiden alkaminen kertoisivat kyllä, koska paluu kotiin olisi ajankohtainen. Varauduimme toki etukäteen myös siihen, että lämpötila pysyttelisi paljonkin alle kahdenkymmenen ja vettä sataisi kuin saavista. Siinä tapauksessa muuttaisimme lennosta mökkielämäsuunnitelmiamme. Tähän ei lopulta ollut tarvis, kuten kaikki Suomessa kesän 2018 viettäneet tietävätkin.

Perheemme ehdottomaksi suosikiksi junamatkailussa on noussut jo aiemminkin tässä blogissa mainitsemamme Intercity-junien perhehytti. Tuon luksusluokan saaminen vaikuttaa merkittävästi matkapäiväämme ja – ajankohtaan: jos perhehyttiä ei syystä tai toisesta ole saatavilla, sämpläämme päiviä sen mukaan, juuri niin paljon ees tai taas, että saamme kyseiset neliöt käyttöömme. Sen verran omaa luokkaansa sen vaikutus matkustusmukavuuteen nimittäin on. 

Tänä vuonna lisähaastetta toi se, että samaan junaan piti saada perhehytin lisäksi mukaan myös neljä pyörää. Kovin paljon ennakkosuunnitelmiamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa, kun matkapäiväksi valikoitui lopulta juhannusviikon tiistain aamujuna. Perhehytti muuten kuuluu junalipun hintaan automaattisesti, pyörän kuljetus kustantaa 5€/pyörä/suunta. Erittäin kätevää! Ja edullista.

Olimme epäilemättä lähes hulvaton näky, kun aamutuimaan roudasimme selässämme neljää rinkkaa, muutamaa kangaskassia, paria käsilaukkua ja työnsimme pyöriämme kohti Helsingin päärautatieasemaa. Sen verran tekemistä konklaavin saamisessa junaan ilmeisesti oli, ettemme  jälkikäteen löytäneet yhdenkään puhelimen rullalta ainuttakaan otosta tuosta jotoksesta J

Tavaran paljoutta viiden viikon reissullemme hallitsimme jo etukäteen niin, että muutama viikko ennen varsinaista starttiamme olimme laittaneet meillä vierailleiden isovanhempien autoon tavaroita lähemmäs määränpäätämme. Parissa eri tilavassa putkikassissa matkasivat mökille niin triathlonin märkäpuvut, uimakellukkeet kuin pyöräilykengät ja valtaosa lasten vaatteista.

Suunnitelmallisuus. Kyllä vain. Siitä on autottoman ihmisen elämä tehty. Toisaalta, mukaan ei totisesti tule napattua yhtään ylimääräistä paitaa tai kenkää vain koska ”josko näillekin ehkä mahdollisesti tulisi jossain vaiheessa kuitenkin tarve.” Ei tule.

Perille päästyämme Mikon veli odotti meitä Pieksämäen juna-asemalla tila-autonsa kanssa. Tavarat takakonttiin, pyörät peräkoukkuun ja menoksi.

Mökillä lomamme sujui varsin pienessä piirissä. Poikkeuksellisen lämmin ja ihana suvi takasi sen, että vietimme päivät (ja illatkin) aika lailla vedessä. Siis järvessä. Kaikissa muodoissa: märkäpuvuilla, ilman, uikkareilla, uimapatjoilla, laiturilta hyppien ja treenejä kauhoen. Nukuimme pitkään,  lämmitimme saunaa heti aamusta ja uimme vähän lisää. Söimme, treenasimme ja uimme jälleen. Koko perheellä. Paistoimme makkaraa. Kaikki triathlontreenin parhaat elementit olivat suoraan mökin ovella: pitkä järvi uimiseen, iso asfalttitie pyöräilyyn ja hiekkatietä juoksulle. Pyöräilimme mummolaan ja soutelimme Mikon tätien mökeille. Siinä se kesän isokuva koko lailla taisi ollakin.

Mutta se kulkeminen. Mihin mökkielämässä tarvitaan autoa? No, meidän mökkimme tapauksessa moneenkin asiaan, toisin kuin kotona.

Kauppa- ja pyykkireissut teimme pääsääntöisesti Mikon vanhempien, hänen veljensä tai tätiensä autoja lainaamalla. Kustannus oli tankki täyteen –periaate. Tai siis meidän periaatteemme. Ei meiltä tankkia täyteen varsinaisesti kukaan todellakaan vaatinut. Edes puolia. Se nyt vaan oli vähintä, mitä halusimme hyväsydämisille ja ystävällisille sukulaisillemme lainoistamme korvata. 

Kyllä meillä ajatuksissamme oli, että vuokraisimme auton tarpeen niin vaatiessa, mutta tänä kesänä homma hoitui ilman sitä. Yksi aikuisten kinkeriviikonloppu Lahteen hoidettiin niin ikään rautateitse, samoin kuin sukulointiviikonvaihde koko perheellä Kainuussa.

Pakko tosin myöntää, että ainakin itselläni oli aika ajoin inasen nihkeä fiilis takaraivossani lainatessani tasaisin väliajoin jonkun toisen omaisuutta omien kulkemisteni ja tarpeideni hoitamiseen. Kyllä se näin vain oli. Ainakin meikäläinen kuuluu juuri siihen ihmislokeroon, joka näki menomatkasta alkaen kaikki mahdolliset naljailevat kommentit silmissäni: ”No niin, siinä ne autottomat nyt sitten elävät sukulaisten ja ystäviensä siivellä.”

Jep. Näinhän se on. Ja näin me siis totisesti teimme. Mitäpä tuota kieltämään. Onneksi nämä sukulaiset ovat pitäneet yhteyttä kesänkin jälkeen. Ja olemme kuulema tervetulleita huudeille myös ensi suvena.

Ja sitten se triathlon. Meidän suurin etumme oli tietysti se, että Joroisten puolimatkan triathlonkisan starttipaikka oli noin 20 kilometrin päässä mökiltämme. Teimme monta ET:tä (ennakkotutkimus) pitkien pyörälenkkien muodossa kisamaastoihin. Pyörät kuljetimme kisaa edeltävänä iltana Valvatusjärven rannan vaihtopaikalle ja takaisin sillä samaisella Mikon veljen autolla, millä matkasimme kesäloman alussa Pieksämäeltä mökille. Ei siinä sen ihmeellisempää. 

Paluuliput kotiin ostimme muutama viikko ennen loman loppumista. Samalla idealla: perhehytti ja paikat neljälle pyörälle. Pari kassillista tavaroita jätettiin naapurintontin mökin varastoon. Sieltä ne kulkeutuivat muutama viikko loman päättymisen jälkeen sukulaisten takakontissa takaisin Espooseen.

Että sillä lailla sujui autottoman lapsiperheen triathlonhellekesä 2018 korvessa. Ihana kesä, ihana mökki, ihanat sukulaiset. Jatkamme arkeamme toistaiseksi edelleen ilman omaa autoa.