Saimme taannoin palautetta
blogistamme.
- Aika ylimalkainen oli teidän
ensimmäisen autottoman vuotenne kuvaus. Miten sujui kesänne mökillä
ilman autoa? Entäpä triathlon? Miten veitte pyöränne Joroisille? Kertokaa
lisää!
Päätimme jo aikaisin viime
kevättalvella, että kesä 2018 vietetään mökillä. Tämä oli erityisesti 7- ja
4-vuotiaiden lastemme toive. Ja mikäs siinä, tuo toive passasi myös meille
vanhemmille vallan erinomaisesti. Olihan meillä jo muutamilta aikaisemmilta
kesiltä mukavia muistoja ja kokemuksia useammasta, yhteen putkeen vietetystä
kesälomaviikosta samaisella tontilla.
Tosin tietysti oman automme
kanssa.
Mökki sijaitsee Mikon kotiseudun
välittömässä läheisyydessä Etelä-Savossa, aivan Mikon isovanhempien ja
lähisukulaisten naapurissa. Paikka on yksinkertaisesti aivan mielettömän ihana.
Mökin kolme rakennusta (päämökki, aitta ja rantasauna) seisovat jyrkässä,
metsäisessä rinteessä ja läpi tontin kiertävien portaiden keskus on lähes meditatiiviseen
asemaan noussut nuotiopaikka.
Myös seura mökin tuntumassa on mitä parhain: oikealla
puolellamme kesäasuntoaan pitää esikoisemme kummisetä perheineen ja vasemmalla
Mikon molemmat tädit perheineen. Kulkeutuminen vaikkapa päiväkahveille sujuu helposti jalkaisin rantoja pitkin tai veneellä soudellen.
Lapsille löytyy seuraa pikkuserkuista.
Mökki on rakennettu -70 luvun
alkuhämärissä ja siellä ollaan – edelleen - todella keskellä luontoa: ilman
juoksevaa vettä, julkista liikennettä, kympin takseja tai edes ihan lähilähikauppaa.
(Olen muuten kohtuullisen vakuuttunut,
että tuota mökkiä suunnitellessaan suvun vanhin on aikanaan istunut
kannonnokassa harpin kanssa yhden jos toisenkin illan ja tarkkaillut, miten
aurinko täydellisimmillään laskee järven päätyyn. Päärakennuksen keittiönpöytä on aseteltu tuon valoilmiön seuraamisen kannalta prikulleen ideaaleimpaan paikkaan. Täydellisin aika tuolla mökillä on siis klo
20 ja 22.30 välillä. Häkellyn auringonlaskusta kerta toisensa jälkeen, enkä totu tai
kyllästy siihen ehkä koskaan. Niin henkeäsalpaava, kaunis ja erilainen se on
joka ilta.)
Mutta joo, fasiliteetit ovat siis ne, että juomavesi haetaan
kilometrin päässä sijaitsevan mummolan hanasta. Pieni kyläkauppa sijaitsee vartin
auto- ja 37 minuutin pyörämatkan päässä ja isommat marketit noin 16 kilometrin
päässä. Lähimmät pyykkikoneet pyörivät alle kilometrin päässä.
Tuumasta toimeen. Jo hyvissä
ajoin keväällä, lomiemme varmistuttua varasimme junaliput Pieksämäelle.
Lähdimme ajatuksesta, että ostimme vain menoliput. Fiilis, tunnelma ja
viimeistään töiden alkaminen kertoisivat kyllä, koska paluu kotiin olisi
ajankohtainen. Varauduimme toki etukäteen myös siihen, että lämpötila pysyttelisi
paljonkin alle kahdenkymmenen ja vettä sataisi kuin saavista. Siinä tapauksessa muuttaisimme
lennosta mökkielämäsuunnitelmiamme. Tähän ei lopulta ollut tarvis, kuten kaikki
Suomessa kesän 2018 viettäneet tietävätkin.
Perheemme ehdottomaksi suosikiksi
junamatkailussa on noussut jo aiemminkin tässä blogissa mainitsemamme Intercity-junien
perhehytti. Tuon luksusluokan saaminen vaikuttaa merkittävästi matkapäiväämme
ja – ajankohtaan: jos perhehyttiä ei syystä tai toisesta ole saatavilla,
sämpläämme päiviä sen mukaan, juuri niin paljon ees tai taas, että saamme
kyseiset neliöt käyttöömme. Sen verran omaa luokkaansa sen vaikutus
matkustusmukavuuteen nimittäin on.
Tänä vuonna lisähaastetta toi se, että
samaan junaan piti saada perhehytin lisäksi mukaan myös neljä pyörää. Kovin paljon
ennakkosuunnitelmiamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa, kun matkapäiväksi
valikoitui lopulta juhannusviikon tiistain aamujuna. Perhehytti muuten kuuluu
junalipun hintaan automaattisesti, pyörän kuljetus kustantaa 5€/pyörä/suunta.
Erittäin kätevää! Ja edullista.
Olimme epäilemättä lähes hulvaton
näky, kun aamutuimaan roudasimme selässämme neljää rinkkaa, muutamaa
kangaskassia, paria käsilaukkua ja työnsimme pyöriämme kohti Helsingin
päärautatieasemaa. Sen verran tekemistä konklaavin saamisessa junaan ilmeisesti
oli, ettemme jälkikäteen löytäneet yhdenkään puhelimen rullalta ainuttakaan otosta tuosta jotoksesta J
Tavaran paljoutta viiden viikon
reissullemme hallitsimme jo etukäteen niin, että muutama viikko ennen varsinaista
starttiamme olimme laittaneet meillä vierailleiden isovanhempien autoon
tavaroita lähemmäs määränpäätämme. Parissa eri tilavassa putkikassissa
matkasivat mökille niin triathlonin märkäpuvut,
uimakellukkeet kuin pyöräilykengät ja valtaosa lasten vaatteista.
Suunnitelmallisuus. Kyllä vain.
Siitä on autottoman ihmisen elämä tehty. Toisaalta, mukaan ei totisesti tule
napattua yhtään ylimääräistä paitaa tai kenkää vain koska ”josko näillekin ehkä
mahdollisesti tulisi jossain vaiheessa kuitenkin tarve.” Ei tule.
Perille päästyämme Mikon veli
odotti meitä Pieksämäen juna-asemalla tila-autonsa kanssa. Tavarat
takakonttiin, pyörät peräkoukkuun ja menoksi.
Mökillä lomamme
sujui varsin pienessä piirissä. Poikkeuksellisen lämmin ja ihana suvi takasi
sen, että vietimme päivät (ja illatkin) aika lailla vedessä. Siis järvessä.
Kaikissa muodoissa: märkäpuvuilla, ilman, uikkareilla, uimapatjoilla,
laiturilta hyppien ja treenejä kauhoen. Nukuimme pitkään, lämmitimme saunaa heti aamusta ja uimme vähän
lisää. Söimme, treenasimme ja uimme jälleen. Koko perheellä. Paistoimme
makkaraa. Kaikki triathlontreenin parhaat elementit olivat suoraan mökin ovella: pitkä järvi uimiseen, iso asfalttitie pyöräilyyn ja hiekkatietä juoksulle. Pyöräilimme mummolaan ja soutelimme Mikon
tätien mökeille. Siinä se kesän isokuva koko lailla taisi ollakin.
Mutta se kulkeminen. Mihin mökkielämässä tarvitaan autoa? No, meidän mökkimme tapauksessa moneenkin asiaan, toisin kuin kotona.
Kauppa- ja pyykkireissut teimme pääsääntöisesti Mikon vanhempien, hänen veljensä tai tätiensä autoja
lainaamalla. Kustannus oli tankki täyteen –periaate. Tai siis meidän
periaatteemme. Ei meiltä tankkia täyteen varsinaisesti kukaan todellakaan vaatinut. Edes puolia. Se nyt vaan oli vähintä, mitä halusimme hyväsydämisille ja ystävällisille
sukulaisillemme lainoistamme korvata.
Kyllä meillä ajatuksissamme oli, että vuokraisimme
auton tarpeen niin vaatiessa, mutta tänä kesänä homma hoitui ilman sitä. Yksi
aikuisten kinkeriviikonloppu Lahteen hoidettiin niin ikään rautateitse, samoin kuin sukulointiviikonvaihde koko perheellä Kainuussa.
Pakko tosin myöntää, että ainakin
itselläni oli aika ajoin inasen nihkeä fiilis takaraivossani lainatessani
tasaisin väliajoin jonkun toisen omaisuutta omien kulkemisteni ja tarpeideni
hoitamiseen. Kyllä se näin vain oli. Ainakin meikäläinen kuuluu juuri siihen ihmislokeroon,
joka näki menomatkasta alkaen kaikki mahdolliset naljailevat kommentit
silmissäni: ”No niin, siinä ne autottomat nyt sitten elävät sukulaisten ja
ystäviensä siivellä.”
Jep. Näinhän se on. Ja näin me siis
totisesti teimme. Mitäpä tuota kieltämään. Onneksi nämä sukulaiset ovat pitäneet
yhteyttä kesänkin jälkeen. Ja olemme kuulema tervetulleita huudeille myös ensi suvena.
Ja sitten se triathlon. Meidän
suurin etumme oli tietysti se, että Joroisten puolimatkan triathlonkisan starttipaikka
oli noin 20 kilometrin päässä mökiltämme. Teimme monta ET:tä (ennakkotutkimus)
pitkien pyörälenkkien muodossa kisamaastoihin. Pyörät kuljetimme kisaa edeltävänä iltana Valvatusjärven
rannan vaihtopaikalle ja takaisin sillä samaisella Mikon veljen autolla, millä
matkasimme kesäloman alussa Pieksämäeltä mökille. Ei siinä sen ihmeellisempää.
Paluuliput kotiin ostimme muutama
viikko ennen loman loppumista. Samalla idealla: perhehytti ja paikat neljälle
pyörälle. Pari kassillista tavaroita jätettiin naapurintontin mökin varastoon. Sieltä
ne kulkeutuivat muutama viikko loman päättymisen jälkeen sukulaisten
takakontissa takaisin Espooseen.
Että sillä lailla sujui
autottoman lapsiperheen triathlonhellekesä 2018 korvessa. Ihana kesä, ihana
mökki, ihanat sukulaiset. Jatkamme arkeamme toistaiseksi edelleen ilman omaa
autoa.