Autottomuus sopii kamarunkkarille

Heti alkuun anteeksi tuo ruma sana. Se vaan sattuu kuvaamaan parhaiten ihmistä, joka innostuu uusista hienoista tavaroista ja lumoutuu varusteiden ja tarvikkeiden teknisistä yksityiskohdista sekä saa suunnatonta mielihyvää vertaillessaan tuotteiden ominaisuuksia nettikaupoissa tuntikausia. Autottomuus on kamarunkkarille loistava elämäntapa.

Istuin lounaalla hyvän kaverin kanssa, ja keskustelu johti säihin. Ystävää harmitti, kun sää on niin lohduton; koko ajan sataa, on harmaata ja kylmää. Havahduin siihen, että minua nämä säät eivät ole häirinneet millään tavalla. Minua, joka sentään olen työmatkapyöräillyt liki päivittäin. Ja tämä on aivan uusi ilmiö. Joka ikinen syksy aiemmin olen aina ollut oikea säästävalittajan perikuva. Tajusin, että tänä syksynä minulla ei ole ollut kertaakaan kylmä tai märkä olo. Syy tähän on yksinkertainen: sään mukainen pukeutuminen.


Aiemman autoilevan elämän aikana omassa pukeutumisessakin tyyli meni usein ohi tarkoituksen. Usein se tarkoitti sitä, että matkalla kotiovelta autolle pikkukengät olivat märkinä ja vilu päässyt läpi villakangastakista. Kyllähän se nyt saa apealle mielelle.

Autosta luopuessa annoimme itsellemme luvan hankkia sellaiset kamat, että säiden takia ei tarvitse jäädä sisälle. Auton myynnistä jäi vähän ylimääräistä rahaa ja sovimme, että sitä voidaan hyvillä mielin sijoittaa kunnolliseen varustukseen. Ennen tuli helposti pihtailtua ulkoiluvaatteiden ostossa, kyllähän ne kieltämättä kalliita voivat olla.

Itse olen hankkinut itselleni sateenkestävän pyöräilypuvun ja hanskat, pyöräilykypäränsuojuksen, joka pitää pään kuivana sateella ja lisäksi vedenpitävän repun. Vielä pitäisi hankkia paremmin vettäpitävät pyöräilykenkien suojukset. Sittenpä olisi varustus aika hyvällä tolalla syyspyöräilyyn. Näihin on mennyt rahaa ehkä reilun parin bensatankin verran. Kannattaa ensi töikseen tarkastaa nettitorit ja huutokaupat, käytettynä ostetut tavarat kirkastavat sädekehää entisestään.


Toki ulkoiluvarusteisiin saa upotettua rahaa vaikka pienen henkilöauton verran jos tavaralla hekumointi on oikein sydäntä lähellä. Itse olen lutterilaisena nuilottajana pyrkinyt pitämään myös kulukurin visusti mielessäni.

Mutta arvatkaa mitä - Jo tällainen investointi ulkoiluvarustukseen on tehnyt sen, että pieni sade tekee työmatkapyöräilylstä vain kivempaa! On ihan hemmetin kivaa sutaista sateessa kolme varttia töihin ja tulla perille kuivana ja aivot hapetettuina valmiina päivän askareisiin! Siinä on jotain nykyelämässä kadonnutta ihminen luontoa vastaan –tunnelmaa. Tässä yhtenä päivänä oikein harmitti, kun piti olosuhteiden pakosta mennä junalla töihin ja illalla satoi. Meni hyvä pyöräilysade hukkaan!




Kaikki kamarunkkaamista vähässäkään määrin harrastaneet tuntevat termin guilty pleasure. Siitä on kyse, kun hankkinut liian kallista, liian hienoa tavaraa, jota syvällä sisimmässään ei usko itsekään tarvitsevansa ja materiasta tulevaan mielihyvään sekoittuu pieni omatunnon kolke. Autottomuus poistaa syyllisyyden nautinnosta. Auton myynti antoi meille ikään kuin moraalisen oikeutuksen ja osittain velvollisuuden sijoittaa vaatekaapin sisältöön ja muuhun varustukseen sen verran, että tekosyyt jäädä sisälle poistuvat elämästä.

Toki säänmukaiseen elämään sisältyy myös se tosiasia, että eihän sitä välttämättä ihan Antti Tuiskun swägällä liikuta tuolla ihmisten ilmoilla. Olimme yhtenä aamupäivänä hoitamassa asioita tahoillamme ja sovimme Kristiinan kanssa tapaavamme lounaalla Sellossa. Pöydässä tajusimme näyttävämme ulkoiluvaatteinemme aivan peläteiltä siistien smart casual –ihmisten keskellä.


Tiesimme kuitenkin, että kaikki nuo tyylikkäät nappaskengät kastuvat heti ensimmäisessä lätäkössä ja siistit pikkutakit rypistyvät kilvan kantajiensa otsien kanssa auton ratissa matkalla seuraavan palaveriin. Meidän verkkareista valuu vesi kuin hanhen selästä.

Viime viikolla ohjelmaani osui muuan kokous, johon menin luonnollisestikin pyörällä ja sadesään mukaisessa varustuksessa. Kokouksen päätteeksi pari kaveria kyseli, miten autottomuus on sujunut. Lievä sankaruuden läikähdys kulki lävitseni, kun vetelin sadevaatteita päälleni ja olin, että ”noo, eihän tää nyt sen isompi juttu ole”. Molemmat kaverit ovat hyviä tuttujani, mutta en tiennyt aiemmin, että kummallakaan heistä ei ole myöskään autoa, vaikka on perhettä ja muuta. Siinä järeää gore tex –panssaria päälle vedellessä ja vielä omista sankaripilvistäni laskeutuessa tajusin, että voisihan sitä olla autoton noinkin. Ilman, että kirjoittaa jokaisesta työmatkastaan blogia ja hankkii vaatekaapin täyteen vaikka avaruuslennon kestävää nanoteknologiaa ja muutenkin tekee siitä ja itsestään kauhean numeron. Mutta ei sovi meidän tyyliin. 

3 kommenttia

  1. Se on juuri noin kunnon varusteet ja asenne ratkaisevat! Mielenkiintoista luettavaa... Itse olen omasta mielestäni aika lailla pyöräilyorientoitunut (noin 12000km/v fillarilla ja vajaa puolet siitä autolla). Fillari rules.... ja nastat alle talvella. terv. Fillarantti

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoista tekstiä!

    Itse 14 km suuntaan työmatkapyöräilevänä jäin miettimään tätä: "On ihan hemmetin kivaa sutaista sateessa kolme varttia töihin ja tulla perille kuivana" Oletko immuuni perspiraatiolle? Itse olen aina märkä perille tullessa, ulkoa tai/ja sisältä, hiestä tai/ja sateesta. Ei se haittaa, suihku kruunaa matkan. Mutta tsygästäsi päätelleen et varmaan ihan hissuttelemallakaan kulje, vai?

    t. Selkä hiessä mennen tullen

    VastaaPoista
  3. Kamarunkkari.... mielenkiintoista ihmiseltä, joka ajaa työmatkansa polkupyörällä, jonka hinta ylittää monen ei-espoolaisen autonomistajan auton hinnan.

    VastaaPoista

Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top