Veturi, taksi, valtamerilaiva



Kaikkiin näihin kulkuneuvoihin turvautui perheemme tänä viikonloppuna, kun päätimme kesäkautta rakkaan ystäväperheemme kanssa.

Koska mennyt suvi oli kauttaaltaan niin pirun kylmä ja sateinen, oli vähintäänkin kohtuullista, että saimme sanoa kesälle hyvästit upeassa auringonpaisteessa. Syyslämpö tuntui viikonvaihteessa lähes käsittämättömältä ja yöllinen kirkas tähtitaivas kesämajassa kruunasi kokonaisuuden.

Ja hei, päätimme kuin päätimmekin kesäkautemme Kirkkonummella, kaikilla mausteilla, aivan kuten alun perin aioimmekin J Wuhuu! Vaikka jossain vaiheessa viime viikkoa jonkinasteinen epäilyksen häivähdys mielessä käväisikin. Kiitos siis teille, rakkaat lukijamme, jotka kommentoitte, ehdotitte ja poistitte tuellanne erinäisiä liikkumiseen ilman omaa autoa liittyviä – selvästi aivan turhia ennakkoluuloja ja stressinpoikasia matkaltamme.

Matkustimme alkajaisiksi junalla Jorvaksen asemalle. Sieltä Niemiset noukkivat meidät ystävällisesti matkaansa.



Mutta hetkinen! Siellä tarkkasilmäinen lukija tarkentaa heti katsettaan. Mikäs se tuollainen elämä ilman autoa on? Jonkun kyydissä? Huijausta! Aivan. Ei ole. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, tarkennettakoon, ettei tarkoituksemme ole siis autottomana lähtökohtaisesti kävellä tai pyöräillä joka paikkaan hinnalla millä hyvänsä aikatauluista ja mukavuudesta piittamatta. Junat, bussit, metrot, taksit, ystävien kyydit, kimppa-ajelut, yhteiskäyttö- ja vuokra-autot – you name it, we use it! Tässä kohtaa rajamme kulkee auton omistamisessa.

Jorvaksen asema on muuten elämys itsessään. Mennyt aika kuiskii tällä idyllisellä maalaisseisakkeella päivästä ja ajankohdasta riippumatta. Jorvakseen kannattaa tehdä reissu ihan kokemuksen vuoksi. Tapio Rautavaaraa korvanappeihin ja evääksi voipaperiin käärityt leivät sekä maitoa lasipullosta ja pääset heittäytymään suoraan Suomi Filmin romanttisiin tunnelmiin.



Erityismaininnan tahdomme antaa Jorvaksen asemalle johtavasta kiikkerästä ja huterasta puusillasta. On suorastaan hurmaavaa, että sääntöjen, turvamääräysten ja hygieniapassien luvatussa maassamme löytyy vielä jostain tuollainen viritys, josta esimerkiksi lapsen on täysin mahdollista pudota ojaan.



Käyskentely osan laudoistaan pudottaneella sillalla lasten, polkupyörien ja erinäisten tavararöykkiöiden kanssa on puhdistava kokemus. Arvostamme! Täydet viisi tähteä.



Jorvaksesta matkamme jatkui kohti Kirkkonummen jäähallia, jossa seurueen vanhin alakoululainen vartioi joukkueensa maalia lauantai-illan kiihkeässä kiekkokamppailussa samaan aikaan kun me muut nautimme hallin takapihan ensilumesta ja auringon lämmittävistä säteistä. Jokainen omalla tontillamme.



Illan kuluessa saunoimme, söimme, joimme, kuuntelimme huonoa musiikkia ja muistelimme mennyttä kesää. Niin – ja tilasimme taksin seuraavaa aamua varten.

Ehkäpä jokunen teistä muistaakin edellisestä kirjoituksestamme, että yksi viikonlopun uusista haasteista oli varhaisen sunnuntaiaamun siirtyminen Kirkkonummelta Kauniaisten jäähalliin. Vaihtoehtoja tuntui vielä loppuviikosta olevan useampiakin, mutta rehellisyyden nimissä, hieman ennen lauantain puoltayötä valikoima oli supistunut tasan yhteen. Ei herrantähden sunnuntaiaamuna olisi kuitenkaan pystynyt kahden bussin jotokseen läpi Espoon. Eikä mihinkään muuhunkaan reippailuun yhteiskäyttöautojen umpioudossa maailmassa.

Tilaus netin kautta kesämajassa ja voilà, ystävällinen kuski kaarsi sunnuntaiaamuna tila-autollaan Niemisten pihaan. Koskaan aikaisemmin muuten lasten roudaaminen Niemisten ulko-ovesta auton kyytiin ei totta vie ole sujunut niin rivakasti kuin tuolloin. Uutuuden viehätys oli käsin kosketeltavaa. ”Wau! Siis täällä on verhot! Täh, miksi täällä on verhot,  onko täällä mehua, mihin penkille mennään istumaan, ehkä tänne taakse, selkä vai naama menosuuntaan, eihän vielä olla perillä?” Maksukaan ei maalissa järin kirpaissut, vaikka hetkellisesti meinasin selkärangasta pyytää kuskia jättämään meidät parkkipaikan perille, koska ”ei nyt ehkä kannata ihan siihen oven eteen ajaa, tämä on hyvä, jätä tähän, täällä on enemmän tilaa…” Ja näin. Uskokoon ken tahtoo.



Ja kuopuksen tanssahdellessa onnensa kukkoiloilla liukkaalla jäällä, tutkailimme muun perheen kanssa lämpimän kahvilan perukoilla reittioppaasta, millainen vaivannäkö olisi pääsy jäähallilta kotiin ilman omaa pyörää. Sekin osoittautui mahdollista superlumista talvea ajatellen onnekkaaksi, kun kävi ilmi, että hallin lähellä sijaitsevalta bussipysäkilta yksi linja vie meidät suoraan lähikauppamme pihaan.

Tervetuloa syksy ja talvi, olemme valmiit!

Niin, miten se valtamerilaiva liittyi viikonloppuumme?

Vaikka kirjoituksesta saattaa saada kuvan koko perheen auvoisasta viikonlopusta, niin totuus on se, että Mikko-sika oli viikonlopun poikaporukalla Tallinnassa. Taksilla sielläkin oli kuulemma ajettu.

Ei kommentteja

Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top