Autoton isä pohdiskelee

En nyt muista kuka, mutta joku ihan Sarasvuon tasoinen ajattelija se oli, joka joskus sanoi, että mielipiteistä tulee arvoja vasta siinä vaiheessa, kun ne alkavat maksaa jotakin.

Kuten edellisessä kirjoituksessamme kerroimme, meillä on siis nyt pihassa Kristiinan vanhempien auto sen aikaa, kun he piileskelevät Suomen harmaimpia kuukausia etelän auringossa. Tästä on seurannut lukuisia arjen tilanteita, joissa on pohdittava, mennäkö nyt tällä kertaa kuitenkin autolla vai ollako kosher ja kulkea julkisilla. Toisessa vaakakupissa ovat kaikki ne autottoman elämän hyvät puolet, joista olemme itseämme viime kuukaudet vakuutelleet, toisessa puolestaan autoilun helppous ja ulkona vallitseva marraskuu.

Eilen isänpäivänä oli valittavana, lähtevätkö isi ja tytär jälkimmäisen taitoluistelutreeneihin autolla vai bussilla. Autolla matka jäähallille kestää noin kahdeksan minuuttia, julkisella liikenteellä puoli tuntia pidempään.  Eli pitää funtsia, haluaako reissuun käyttää yhteensä tunnin enemmän vai vähemmän. Tässä kohtaa tämä ei oikeastaan ollut edes mikään valinnan paikka, sillä olin päättänyt, että bussilla mennään ja sillä hyvä. En tahdo taas mukavoittaa itseäni autoilun vaivattomuuteen, nyt kun ajatuksissa autottomuudesta on jo ehtinyt muodostua oletusasetus. Sitä paitsi isi tarvitsee hyötyliikuntansa.


Aikaa tähän autottomaan elämään on kyllä oltava valmis sijoittamaan. Mutta onko tähän panostettuun aikaan suhtauduttava ikään kuin maksuna, joka tekee mielipiteistä arvoja? Se riippuu siitä, miten omaan aikaansa ylipäätään suhtautuu. En suosittele autottomuutta kenellekään, jonka mielestä aika on rahaa. Jollain kumman tavalla tämä nykymaailman meno on vaan ajanut ajatukset sille radalle, että kaiken pitäisi tapahtua mahdollisimman nopeasti.  Itse olen autottomuuden myötä alkanut työstää pohdintaa siitä, ottaako tämä aikaa vai antaako se sitä.
 
Ilman autoa tällaisista päivittäisistä reissuista, kuten lasten harrastuksista tulee ikään kuin pieniä retkiä jo ihan sen takia, että aikaa kuluu enemmän ja jollainhan se aika täyttyy. Tällä meidän luistelureissullakin oli sellaisia kymmenen minuutin luppohetkiä, kun odoteltiin pysäkillä bussia ja ihmeteltiin lintuja, bussikatoksen seinään tussattuja tageja ja pysäkillä seisovan sedän nenää. Istuipa tyttö hetken isän sylissäkin. Olen myös yrittänyt jättää kännykän roplaamista vähemmälle tällaisia hetkinä ja olemaan ainakin hetkittäin ihan aidosti vuorovaikutuksessa lastemme kanssa. Myönnetään, tämä voi vaikuttaa todella ärsyttävältä keulimiselta ja saa varmasti monen pienten lasten vanhemman varmistimet kilahtelemaan. En todellakaan yritä esittää mitään Isä Teresaa, joka jaksaa innostua jokaisesta kivestä, kepistä ja kävystä, joista nelivuotiaamme tuntuu löytävän itselleen aina vain uusia aarteita. Ajatukseni ovat aikuisuuden tylsistämät.

On siis jokaisen itsensä ratkaistava, että onko aika rahaa. Mutta jos joka ikiseen paikkaan suhaa kamalalla kiireellä kieli vyön alla tajuamatta, että tuossa oksalla on orava, niin se on kyllä niin ajan, rahan, kuin kaiken muunkin hukkaamista.


Appiukon auto sai siis tämän reissun ajan seistä parkissa arvoansa laskemassa.

Yksi suunnittelematon autoreissu meille kyllä männä viikolla tuli, kun koko perheen oli matkattava perjantaina Tampereelle.. Junaliput oli jo hankittuna, mutta esikoisen kuume sotki tilanteen. Siinä vaiheessa takapenkillä pötköttely pää äidin sylissä tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin lähteä junilla ja busseilla konkoilemaan. Oli ihanaa ja huojentavaa huomata, että autolla ajaminen tuntui edelleen tosi ärsyttävältä. 

2 kommenttia

  1. Saksassa autolla kulkeminen on osa kansallista identiteettiä. Liki kansalaisvelvollisuus samoin kuin saunominen suomalaiselle. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimasi syyllisyys ja häpeä ja saksalainen autoteollisuus ja insinööritaito auttoi maan jälleenrakennustyössä, toi mukanaan talouskasvua ja menestystarinana nosti kansallista itsetuntoa.

    Minulta on ex-appi kysyi monesti hämmästellen, miksi en halua omaa autoa. Omaa autoa ei ole ollut täällä asuessa ja vapaa-aika menee pyöräilijöiden etua ajaessa.

    Tämän puitteissa kuulin tänä kesänä yhdeltä yhdistyskollegalta, opettajalta, autottoman arjen tuomista konkreettisista muutoksistaa lasten elämään.

    Hän oli pyytänyt yhden projektin yhteydessä lapsia piirtämään/maalaamaan koulumatkojaan (reittiä kotoa kouluun). Ne lapset, jotka tuotiin kouluun auton kyydissä (Eltern-Taxi on täällä todella iso ongelma!) käyttivät väreinä harmaata, ruskeaa, mustaa. Ne lapset, jotka kulkivat matkan joko kävellen tai pyörällä, piirsivät kukkasia, lintuja, puita. Koko heidän maailmansa avautui heille ihan eri väreissä, kuin auton turvaistuimessa istuneille.

    Tästäkin syystä projektisi on niin tärkeä, ei vain sinulle, vaan myös lapsillesi. Mielelläni seuraan tätä blogiasi.

    terveisin Satu Bonnista.

    VastaaPoista
  2. Teidän tarinoitanne on mukava lukea, kun molemmat kirjoitatte niin elävästi, aivan kuin itse olisin mukana. Mielenkiinnolla aina odotan päivityksiänne, miten olette pärjänneet ilman autoa. Hienoa kuitenkin huomata, että esim. sairastapauksissa "joustatte" autottomuudesta.

    Koulun pihat ruuhkauttavat autot pitäisi kyllä kieltää ja sen sijaan lasten kulkea koulumatkat kävellen tai pyörällä, siis silloin kun matka on suht lyhyt ja turvallinen. Sellaisestahan se lasten liikuntamyönteisyys lähtee. Jos vanhemmat eivät uskalla yksin pieniä lapsia laittaa koulutielle, niin ehkä he voisivat kävellä matkan yhdessä lapsen kanssa ja käydä vasta sen jälkeen hakemassa auton - jos on pakko sillä itsekään mennä.

    VastaaPoista

Sisällön tarjoaa Blogger.
Back to Top