Uitetut koirat

Ensimmäisellä autottomalla viikollamme pääsimme jo ihan kunnolla fiiliksiin siitä, mitä autottomuus oikeasti tarkoittaa. Aluksi on sanottava, että ennen kaikkea ilman autoa oleminen on ollut todella mukavaa: sujuvaa liikkumista, raitista ilmaa ja hyötyliikunnasta virkistynyttä oloa. 

Mutta ensimmäiseen viikonloppuun mahtui myös El Clásico: lauantaiaamun pojan salibandytreenit ja vettä tuli kuin luukusta. Isukin perjantai-ilta oli venähtänyt vieläpä vähän pitkäksi valvomisen ja viihtymisen osalta, joten olotila oli heti alkajaisiksi inasen nihkeä.

Vaihtoehtoja oli kolme:

1) Unohdetaan ne treenit tällä kertaa. Katsotaan vaikka telkkaria. Pikavoitto; lapset ovat hetken tyytyväisiä, mutta kohta tappelevat kuin hullut sudet ja vanhemmilla on kovin vähän ylpeyden aihetta ratkaisuistaan.

2) Otetaan taksi. Muutkin autosta luopuneet ovat sanoneet, että autosta säästyneellä rahalla kulkee iisisti taksilla kriittisimmät matkat. No ei hemmetissä oteta taksia mokoman matkan takia. Siitä se vasta tuhti morkkis olisi tullutkin.

3) Lapsille kuravaatteet niskaan ja kullannuput pyörän selkään. No tämähän me tehdään. Eihän meitä sokerista ole tehty ja varmaan isänkin olo vähän virkistyy.

Menomatka menikin oikein mukavasti. Vettä tuli todella ronskisti, mutta mieli oli reipas ja matka taittui. Äidin pyörään omasta pyörästään vetopuomilla kytketty kuopus kiljahteli satulastaan iloisena: ”Telvepä telve, poitsut! Mikäs teillä kestää?” Erittäin kätevä vekotin muuten tuollainen vetopuomi. Hankimme sellaisen jo ennen auton myyntiä. Kerromme siitäkin enemmän tulevissa teksteissä.

Menomatka meni kokolailla kivasti, mutta tunnelma droppasi, kun pojan joukkue hävisi harkkapelin. Sitten alkoi kuravaatteista kiukuttelu. Sitten meni isillä tunteisiin. Onko tämän aina pakko olla tällaista halvatun känäämistä?!? Miksi me ei ikinä saada yhtään reissua tehtyä ilman tämmöistä taistelua?! No sitten vaan takahampaita kiristellen kotiin. Kylläpä muuten satoikin vettä! Tunti kylmässä palloiluhallissa oli istuttanut vilun syvälle luihin ja ytimiin.

Kotona, kun isojen ja pienten riidat oli saatu sovittua, rupesikin tuntumaan siltä, että eihän tämä lopulta ollut pahakaan rasti. Vaatteet vähän kastuivat, mutta nehän kuivuvat kyllä. Lauantaiaamuun tuli hetki reippailua ja raitista ilmaa. Viikko sitten emme takuulla olisi pistäneet kuonoamme ulos tuollaisessa säässä.

No niin, nyt monet lukijat ihan perustellusti lienevät sitä mieltä, että hellanlettas, oikein pyöräilimme sateessa ja se on nyt mielestämme blogikirjoituksen arvoinen uroteko. Laitetaanpa mitalikahvit kiehumaan! Ihan totta, ei tämä mikään suuri saavutus olekaan. Mutta tämä on juuri sellainen arjen tilanne, jossa mukavuus nousee ratkaisevaksi tekijäksi. Kaatosateessa lasten kanssa pyöräily ei lähtökohtaisesti ole houkutteleva ajatus. Autolla sen sijaan sama matka menee noin vaan. Yksityisautoiluhan on usein nimenomaan mukavuuteen pohjautuva ratkaisu. Järkeähän siinä ei ole minkään vertaa. Rahat menevät, sademetsät kuolevat, joutsenet jäätyvät kiinni jaloistaan ja perse leviää. Mutta helppoa ja mukavaahan se on.

Tällaisen reissun tehtyään huomaa kuitenkin, että omat kynnykset madaltuvat kun niitä ylittää. Aiemmin pyöräily sateessa sählytreeneihin tuntui juuri siltä hankalalta matkalta, jota olisi tosi kimuranttia hoitaa ilman omaa autoa. Ei tunnu enää. Nyt sen sijaan kaikki ne aiemmat matkat autolla rehellisesti sanottuna aika lähellä olevalle palloiluhallille vaikutttavat olleen enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyä aikaa. Pyöräillessä tulee punaiset posket koko perheelle.

Otimme kuitenkin sen verran opiksemme, että päätimme reiluuden nimissä hankkia myös lapsille kunnolliset ulkoilupuvut, jotka pitävät vettä ja tuulta, mutta eivät tunnu päällä muovipussilta, niin kuin vanhat kunnon kuravaatteet. Sen verran sijoitamme mielellämme autosta ylijääneitä rahoja koko perheen ulkoilumukavuuteen.