Syyssäät saavat pohtimaan autottoman elämän mielekkyyttä

Autottomassa elämässä on alkamassa taas uusi kausi: syksy ja sen mukaiset säät. Saatoin juuri esikoisemme kaverisynttäreille ostoskeskuksen lasersotaseikkailuun. Ulkona on täydellinen koiranilma ja bussipysäkille on kymmenen minuutin kävelymatka. Siinäkin ajassa ehtii pohtia autottomuuden mielekkyyttä, kun vettä tulee kuin saavista.

Saamme usein tutuiltamme hyväntahtoisia viestejä, tyyliin: kyllä minä taas tänään liikennevaloissa ajattelin teitä lämmöllä kun oli niin kurja sää, että mitenkähän te pärjäätte ilman autoa. 

Itse asiassa surkeat säät ovat autottoman ihmisen juhlavimpia hetkiä. Kun laittaa oikeat vaatteet päälle ja lähtee reippaasti ulos, niin tulee voittajafiilis ihan toisella tavalla kuin punaisissa valoissa jonottaessa. Sateella ulkoillessa ropisee pisaroiden lisäksi myös hyvä ihminen -pisteitä.

Autottomuudessa näyttäisi olevan sisäänrakennettuna jonkinlainen itseään vahvistava mekanismi. Kun kävelee bussipysäkille säistä välittämättä, tulee hyvä fiilis siitä, että taas tuli happea ja hyötyliikuntaa ja seuraavalla kerralla on taas kiva lähteä liikkeelle. 

Ne asiat, jotka saattavat vaikuttaa autottomuuden ankeilta puolilta, voivatkin siis olla hyvin palkitsevia. 

Meidän perheellämme tulee nyt täyteen toinen vuosi ilman omaa autoa ja vilpittömästi voimme sanoa, että nämä ovat olleet todella hyvät pari vuotta. Tämä on oikeasti kivaa. Tässä on vapauden tuntua ihan toisella tavalla kuin autoilun rytmittämässä arjessa. 

Lapsen kanssa päiväkotiin kävely tuntuu hyvältä yhteiseltä ajalta. Emmekä väitä, etteivätkö perheen yhteiset arkiautoilutkin voi olla ihan samalla tavalla arvokasta aikaa. Itsellä vaan tuppasi aina kasvamaan tatti otsaan juuri niinä hetkinä.

New York Times uutisoi taannoin liikenneruuhkien vaikutuksesta ihmisten hyvinvoinnille. Amerikkalaistutkimusten mukaan runsaalla ruuhkassa autoilulla on lukuisia sekä henkisiä että ruumiillisia haittavaikutuksia hengitysvaikeuksista aina kotiväkivallan lisääntymiseen.

Eri kyselytutkimusten mukaan liikenneruuhkat ovat yksi nykyihmisen eniten stressiä aiheuttavista kokemuksista. Näiden tutkimusten valossa käy ymmärrettäväksi se, että liikenne saa monesta meistä esille sen helposti ärtyvän keskisormen heiluttelijan.

Arkeemme liittyy väistämättä paljon liikkumista: töihin, kauppaan, harrastuksiin sun muualle. Käytämme siis siirtymisiin suuren osan elämäämme. Kannattaa tehdä niistä hyviä hetkiä itselle. Kukin tyylillään.

Eipä tässä oikeastaan tällä kertaa mitään tämän ihmeempiä. Teki vaan mieli kirjoittaa, miten kivaa on, kun kumppareissa pysyy sukat kuivina vaikka kuinka sataa. 

Kuullaan taas! 

0

Kehuin autotonta elämää - Twitterissä syntyi ivan ja vähättelyn ryöppy

Auto on suomalaiselle järkisyillä perusteltava kulkuväline, mutta keskustelu autoilusta menee helposti tunteisiin. Näin kävi ainakin, kun linkkasin Twitteriin Joona-Hermanni Mäkisen kolumnin, joka käsitteli autoilun haittapuolia.

Kommentit pursusivat ivaa, vähättelyä ja mutkia oikovaa keljuilua. Kierroksia lienee lisännyt entisestään se, että korostin saatetekstissäni autottoman elämän hyviä puolia.

Kommenteissa korostuu pääkaupunki-muu Suomi -vastakkainasettelu. Helsinkiläisiin keskustelussa suhtauduttiin toistaitoisina haihattelijoina, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä on oikea elämä pitkien etäisyyksien haja-asutusalueilla.

Tulevaisuus on luotu yksityisautoilulla ei lasten sähköpotkulaudoilla tai latteekahviloilla.

Lapsellisia tarinoita Helsingistä.

Mä kehotan kaikkia kasvattamaan ruokansa itse, työllistämään itse itsensä ja niin, pysymään siinä kotipihassa

Ihme paskaa. Tervetuloa tänne kokeilemaan, julkiset kulkee kahdesti päivässä.

Osa kommentoijista tuntui jopa aidosti loukkaantuneen autoilun haittojen esiintuomisesta. Vaikka aiheesta käytiin myös asiallista keskustelua, monen ensisijainen tarkoitus tuntui olevan tyrmätä yksityisautoilun kyseenalaistaminen naiivina ja elämästä vieraantuneena hörhöilynä.

Tämän keskustelun käyminen on perin vaikeaa, koska sillä hetkellä kun autoilun haittapuolet otetaan esille, alkaa hirveä huuto, että ei täällä periferiassa autotta pärjää, kun töihin on sata kilometriä, talvi yhdeksän kuukautta vuodessa ja viimeinen bussivuoro lakkautettiin jo Krimin sodan aikaan.

Eli keskustelu on päättynyt jo sillä hetkellä kun se alkaa. Lähtökohtaisesti loukkaantuneet eivät edes halua nähdä niitä mahdollisia mahdollisuuksia, joita omassakin elämässä saattaisi olla. Että vaikka sinne töihin onkin pitkä matka ja mahdotonta päästä julkisilla, niin kauppaan ei välttämättä ole. Tai lasten harrastuksiin. Tästä kommentista loukkaantuvat tosin jääkiekkovanhemmat, koska varusteet ja viikonlopputurnaukset...

Vaikka työmatkan takia auto onkin tarpeellinen, niin ehkä kauppaan tai harrastuksiin voisi mennä esimerkiksi yhdessä kävellen? Ja jos ei kiireisinä arkipäivinä tiukan aikataulun uuvuttamana, niin entäs sitten vaikkapa viikonlopun vapaapäivinä?

Vaikka autosta luopuminen yhdellä rysäyksellä onkin monelle liian haasteellista, autoilun vähentäminen saattaisi onnistua arkisia tottumuksia tarkastelemalla.

Otan esimerkiksi kotikaupunkini Pieksämäen. Se on minulle hyvin rakas paikka ja siitäkin niin ihana, että vaikka lähtisit taivaltamaan kaupungin toiselta laidalta, niin puolessa tunnissa olet päässyt toiselle laidalle. Päivittäiset kauppa-asiat, harrastukset, työmatkat sun muut sight seeingit mahtuvat helposti jalan tai pyöräillen taivallettavalle alalle.

Yhtä hyväksi esimerkiksi käy Kainuu. Vaimoni Kristiina on kotoisin Suomussalmelta, mutta anoppila on nykyään Kajaanissa. Siellä asuva ystävämme konkretisoi tämän vieraillessaan meillä kesän alussa. Hän hämmästeli, miten kauan pääkaupunkiseudulla pitää varata aikaa paikasta toiseen liikkumiseen. Toista se on Kajaanissa: “Jos lasten koulu alkaa varttia vaille yhdeksän, me lähdemme liikkelle kaksikymmentäviisi vaille.”  

Kaikilla arkielämä ei toki mahdu näin onnellisen kompaktille pläntille, mutta monella mahtuu.

Tosi, tosi, tosi monella.

Kauppojen parkkipaikat ovat kuitenkin täynnänsä autoja pienissäkin taajamissa.

Autoilu on tapa, joka on monelle ainoa kuviteltavissa oleva normaali ja auton omistaminen tuntuu olevan niin syvälle iskostunut saavutettu etu, että sen kyseenalaistaminen osuu todella hermoon.

Fossiilisiin polttoaineisiin nojaava liikenne kuormittaa kuitenkin ilmastoa ja sitä pitää saada vähennettyä. Se ei ole mielipide- eikä mieltymyskysymys.

Tieliikenteen osuus Suomen kasvihuonepäästöistä on noin viidennes ja siitä suuri osa koostuu henkilöliikenteestä.

Fossiilisten polttoaineiden korvaajaksi tarvitaan vaihtoehtoista käyttövoimaa ja suurempaa energiatehokkuutta, mutta Ilmasto-opas.fi -sivuston mukaan ne yksin eivät riitä ellei tieliikenteen määrää saada samalla vähennettyä.

Ilmasto-ongelmien ratkaiseminen vaatii isoja poliittisia päätöksiä, eivätkä yhdenkään ihmisen henkilökohtaisen elämän ratkaisut yksin riitä. Pienistä puroista kasvaa kuitenkin isoja virtoja. Kukaan meistä ei myöskään ole vastuusta vapaa.

Yksittäisillä teoilla on merkitystä ja sen sisäistäminen on ratkaisevan tärkeää.

Pahinta on heittäytyä välipitämättömäksi. Vielä hiiltäkin viheliäisempi ympäristömyrkky on se kyynisyys, joka leviää, kun ihmiset somettavat, että ei tässä meidän kannata mitään tehdä, kun Intiassa kuitenkin kipataan jätteet rekalla mereen.

Me olemme kaikki osa ongelmaa, mutta me jokainen voimme olla myös osa ratkaisua.

9

Paluu kesään – näin sujui autottoman perheen triathlonkesä mökillä keskellä ei mitään

Saimme taannoin palautetta blogistamme.

- Aika ylimalkainen oli teidän ensimmäisen autottoman vuotenne kuvaus. Miten sujui kesänne mökillä ilman autoa? Entäpä triathlon? Miten veitte pyöränne Joroisille? Kertokaa lisää!

Päätimme jo aikaisin viime kevättalvella, että kesä 2018 vietetään mökillä. Tämä oli erityisesti 7- ja 4-vuotiaiden lastemme toive. Ja mikäs siinä, tuo toive passasi myös meille vanhemmille vallan erinomaisesti. Olihan meillä jo muutamilta aikaisemmilta kesiltä mukavia muistoja ja kokemuksia useammasta, yhteen putkeen vietetystä kesälomaviikosta samaisella tontilla.

Tosin tietysti oman automme kanssa.

Mökki sijaitsee Mikon kotiseudun välittömässä läheisyydessä Etelä-Savossa, aivan Mikon isovanhempien ja lähisukulaisten naapurissa. Paikka on yksinkertaisesti aivan mielettömän ihana. Mökin kolme rakennusta (päämökki, aitta ja rantasauna) seisovat jyrkässä, metsäisessä rinteessä ja läpi tontin kiertävien portaiden keskus on lähes meditatiiviseen asemaan noussut nuotiopaikka. 

Myös seura mökin tuntumassa on mitä parhain: oikealla puolellamme kesäasuntoaan pitää esikoisemme kummisetä perheineen ja vasemmalla Mikon molemmat tädit perheineen. Kulkeutuminen vaikkapa päiväkahveille sujuu helposti jalkaisin rantoja pitkin tai veneellä soudellen. Lapsille löytyy seuraa pikkuserkuista.

Mökki on rakennettu -70 luvun alkuhämärissä ja siellä ollaan – edelleen - todella keskellä luontoa: ilman juoksevaa vettä, julkista liikennettä, kympin takseja tai edes ihan lähilähikauppaa. 

(Olen muuten kohtuullisen vakuuttunut, että tuota mökkiä suunnitellessaan suvun vanhin on aikanaan istunut kannonnokassa harpin kanssa yhden jos toisenkin illan ja tarkkaillut, miten aurinko täydellisimmillään laskee järven päätyyn. Päärakennuksen keittiönpöytä on aseteltu tuon valoilmiön seuraamisen kannalta prikulleen ideaaleimpaan paikkaan. Täydellisin aika tuolla mökillä on siis klo 20 ja 22.30 välillä. Häkellyn auringonlaskusta kerta toisensa jälkeen, enkä totu tai kyllästy siihen ehkä koskaan. Niin henkeäsalpaava, kaunis ja erilainen se on joka ilta.) 

Mutta joo, fasiliteetit ovat siis ne, että juomavesi haetaan kilometrin päässä sijaitsevan mummolan hanasta. Pieni kyläkauppa sijaitsee vartin auto- ja 37 minuutin pyörämatkan päässä ja isommat marketit noin 16 kilometrin päässä. Lähimmät pyykkikoneet pyörivät alle kilometrin päässä.

Tuumasta toimeen. Jo hyvissä ajoin keväällä, lomiemme varmistuttua varasimme junaliput Pieksämäelle. Lähdimme ajatuksesta, että ostimme vain menoliput. Fiilis, tunnelma ja viimeistään töiden alkaminen kertoisivat kyllä, koska paluu kotiin olisi ajankohtainen. Varauduimme toki etukäteen myös siihen, että lämpötila pysyttelisi paljonkin alle kahdenkymmenen ja vettä sataisi kuin saavista. Siinä tapauksessa muuttaisimme lennosta mökkielämäsuunnitelmiamme. Tähän ei lopulta ollut tarvis, kuten kaikki Suomessa kesän 2018 viettäneet tietävätkin.

Perheemme ehdottomaksi suosikiksi junamatkailussa on noussut jo aiemminkin tässä blogissa mainitsemamme Intercity-junien perhehytti. Tuon luksusluokan saaminen vaikuttaa merkittävästi matkapäiväämme ja – ajankohtaan: jos perhehyttiä ei syystä tai toisesta ole saatavilla, sämpläämme päiviä sen mukaan, juuri niin paljon ees tai taas, että saamme kyseiset neliöt käyttöömme. Sen verran omaa luokkaansa sen vaikutus matkustusmukavuuteen nimittäin on. 

Tänä vuonna lisähaastetta toi se, että samaan junaan piti saada perhehytin lisäksi mukaan myös neljä pyörää. Kovin paljon ennakkosuunnitelmiamme ei kuitenkaan tarvinnut muuttaa, kun matkapäiväksi valikoitui lopulta juhannusviikon tiistain aamujuna. Perhehytti muuten kuuluu junalipun hintaan automaattisesti, pyörän kuljetus kustantaa 5€/pyörä/suunta. Erittäin kätevää! Ja edullista.

Olimme epäilemättä lähes hulvaton näky, kun aamutuimaan roudasimme selässämme neljää rinkkaa, muutamaa kangaskassia, paria käsilaukkua ja työnsimme pyöriämme kohti Helsingin päärautatieasemaa. Sen verran tekemistä konklaavin saamisessa junaan ilmeisesti oli, ettemme  jälkikäteen löytäneet yhdenkään puhelimen rullalta ainuttakaan otosta tuosta jotoksesta J

Tavaran paljoutta viiden viikon reissullemme hallitsimme jo etukäteen niin, että muutama viikko ennen varsinaista starttiamme olimme laittaneet meillä vierailleiden isovanhempien autoon tavaroita lähemmäs määränpäätämme. Parissa eri tilavassa putkikassissa matkasivat mökille niin triathlonin märkäpuvut, uimakellukkeet kuin pyöräilykengät ja valtaosa lasten vaatteista.

Suunnitelmallisuus. Kyllä vain. Siitä on autottoman ihmisen elämä tehty. Toisaalta, mukaan ei totisesti tule napattua yhtään ylimääräistä paitaa tai kenkää vain koska ”josko näillekin ehkä mahdollisesti tulisi jossain vaiheessa kuitenkin tarve.” Ei tule.

Perille päästyämme Mikon veli odotti meitä Pieksämäen juna-asemalla tila-autonsa kanssa. Tavarat takakonttiin, pyörät peräkoukkuun ja menoksi.

Mökillä lomamme sujui varsin pienessä piirissä. Poikkeuksellisen lämmin ja ihana suvi takasi sen, että vietimme päivät (ja illatkin) aika lailla vedessä. Siis järvessä. Kaikissa muodoissa: märkäpuvuilla, ilman, uikkareilla, uimapatjoilla, laiturilta hyppien ja treenejä kauhoen. Nukuimme pitkään,  lämmitimme saunaa heti aamusta ja uimme vähän lisää. Söimme, treenasimme ja uimme jälleen. Koko perheellä. Paistoimme makkaraa. Kaikki triathlontreenin parhaat elementit olivat suoraan mökin ovella: pitkä järvi uimiseen, iso asfalttitie pyöräilyyn ja hiekkatietä juoksulle. Pyöräilimme mummolaan ja soutelimme Mikon tätien mökeille. Siinä se kesän isokuva koko lailla taisi ollakin.

Mutta se kulkeminen. Mihin mökkielämässä tarvitaan autoa? No, meidän mökkimme tapauksessa moneenkin asiaan, toisin kuin kotona.

Kauppa- ja pyykkireissut teimme pääsääntöisesti Mikon vanhempien, hänen veljensä tai tätiensä autoja lainaamalla. Kustannus oli tankki täyteen –periaate. Tai siis meidän periaatteemme. Ei meiltä tankkia täyteen varsinaisesti kukaan todellakaan vaatinut. Edes puolia. Se nyt vaan oli vähintä, mitä halusimme hyväsydämisille ja ystävällisille sukulaisillemme lainoistamme korvata. 

Kyllä meillä ajatuksissamme oli, että vuokraisimme auton tarpeen niin vaatiessa, mutta tänä kesänä homma hoitui ilman sitä. Yksi aikuisten kinkeriviikonloppu Lahteen hoidettiin niin ikään rautateitse, samoin kuin sukulointiviikonvaihde koko perheellä Kainuussa.

Pakko tosin myöntää, että ainakin itselläni oli aika ajoin inasen nihkeä fiilis takaraivossani lainatessani tasaisin väliajoin jonkun toisen omaisuutta omien kulkemisteni ja tarpeideni hoitamiseen. Kyllä se näin vain oli. Ainakin meikäläinen kuuluu juuri siihen ihmislokeroon, joka näki menomatkasta alkaen kaikki mahdolliset naljailevat kommentit silmissäni: ”No niin, siinä ne autottomat nyt sitten elävät sukulaisten ja ystäviensä siivellä.”

Jep. Näinhän se on. Ja näin me siis totisesti teimme. Mitäpä tuota kieltämään. Onneksi nämä sukulaiset ovat pitäneet yhteyttä kesänkin jälkeen. Ja olemme kuulema tervetulleita huudeille myös ensi suvena.

Ja sitten se triathlon. Meidän suurin etumme oli tietysti se, että Joroisten puolimatkan triathlonkisan starttipaikka oli noin 20 kilometrin päässä mökiltämme. Teimme monta ET:tä (ennakkotutkimus) pitkien pyörälenkkien muodossa kisamaastoihin. Pyörät kuljetimme kisaa edeltävänä iltana Valvatusjärven rannan vaihtopaikalle ja takaisin sillä samaisella Mikon veljen autolla, millä matkasimme kesäloman alussa Pieksämäeltä mökille. Ei siinä sen ihmeellisempää. 

Paluuliput kotiin ostimme muutama viikko ennen loman loppumista. Samalla idealla: perhehytti ja paikat neljälle pyörälle. Pari kassillista tavaroita jätettiin naapurintontin mökin varastoon. Sieltä ne kulkeutuivat muutama viikko loman päättymisen jälkeen sukulaisten takakontissa takaisin Espooseen.

Että sillä lailla sujui autottoman lapsiperheen triathlonhellekesä 2018 korvessa. Ihana kesä, ihana mökki, ihanat sukulaiset. Jatkamme arkeamme toistaiseksi edelleen ilman omaa autoa.  

0

Taas on yksi auto pihassa!

Muistatteko sen Uuno Turhapuro –elokuvan, jossa Härski Hartikainen tahtoo kokeilla kurjuuden maksimoimista, mutta siitä ei tule mitään, koska naiset antavat hänelle koko ajan rahaa? Meillä on tällä hetkellä vähän sama tilanne.

Jo vuosien ajan syksyymme ja kevääseemme on kuulunut se, että Kainuussa asuvat Kristiinan vanhemmat matkustavat reiluksi kuukaudeksi etelän lämpöön ja jättävät autonsa meille säilytykseen. Diiliin on kuulunut aina täydet käyttöoikeudet.

Jälleen kerran tähdennämme, että emme vastusta autoilua emmekä ihannoi vaikeaa elämää, emme vain tahdo juuri nyt omistaa ja maksaa autoa. Sikälihän tämä vaikuttaa aivan täydelliseltä paketilta; sen kun rällättäisiin vaikka aamusta iltaan ja appiukko hoitaa omistajan vastuut. Niinpä me ennen teimmekin. Nyt tilanne on tietysti vähän eri. 

On vähän sama fiilis, kun tupakoinnin lopettamisen jälkeen, kun tuli se ensimmäinen ajatus, että voinhan mä nyt yhden polttaa, kunhan en koko ajan tupruta. Olemme edelleen tämän autottomuuden kanssa vähän honeymoonilla ja puhumme päivittäin, kuinka tämä sopii meille ja on kivaa ja hyvä kun lapsetkin liikkuu ja näitä kaikkia. Tässä tilanteessa ei tee mieli antaa pirulle pikkusormea.

Tämän vuoksi on vähän arveluttanut ottaa appimobiilia meille säilytykseen. ”Kohta se Avensis taas tulee”, olemme puhuneet ääni huolestuneesti väristen. Onko meistä toteuttamaan autotonta elämäntapaa sitten kun parkissa kököttää auto, joka tykkää siitä, että sitä käytetään?

Mietimme, ettemme vaihda edes talvirenkaita siihen alle, niin eipähän tule turhia kiusauksia. Ja sitten luonnollisesti tulee se viikonloppu, kun taivaalta tulee tulikiveä ja Jumalan vihaa ja pitäisi lähteä viemään poitsu sählyyn. No, usko testataan koettelemuksissa!

Sen me kuitenkin tiedämme jo tällä lyhyellä autottomalla elämänkokemuksella, että ihan oikeasti on myös tilanteita, joissa kumijalkaa todella tarvitaan. Että ehkä ne talvinakit laitetaan kuitenkin alle ja tehdään tässä yhteydessä pyhä lupaus, että mitään ylimääräistä ei ajeta. Olisihan se myös aika älytöntä tilata taksia, jos käytettävissä on auto.

Olemme päätyneet seuraavaan ratkaisuun: ajamme auton jonnekin loitommas säilytykseen, jolloin jokainen käyttökerta on suunniteltava etukäteen ja tankkaamme auton korkeintaan kerran koko reilun kuukauden aikana. Sovitaan, että jos näette meidät seuraavan kuukauden aikana auton ratissa, niin saatte tulla kysymään, että milläs asialla. Jos emme kykene antamaan tyydyttävää selitystä, jollainen ei ole esimerkiksi, että pitää hakea Ikeasta uudet asetelmamaljakot, niin saatte piirtää meille rastit kankkuun ja sanoa, että hyi hävetkää!

Suoritimme sunnuntaina koko perheen voimin rituaalin, jonka tarkoitus oli todistaa kaikkeudelle ja meille itsellemme, että me olemme edelleen houkutuksista huolimatta autoton perhe. Olimme nähkääs Kristiinan kanssa viikonloppuna kekkeröimässä parin sadan parhaan ystävämme kanssa tilaisuudessa, jossa järjestettiin leikkimielisiä kilpailuja. 

Kristiina voitti painavan pahvilaatikon, jonka hän oletti sisältävän jonkin kodinkoneen. Hän hieman pettyi, mutta itse vastaavasti kymmenkertaisesti riemastuin, kun paljastui, että laatikko sisälsi korillisen pienpanimon käsityöläisolutta. 

Meillä oli kuitenkin sen verran varustetta mukana, että palkinto piti jättää bilepaikalle odottamaan myöhempää noutoa. Sunnuntaipäivänä mielessämme kutkutteli sadasojan ajan ajatus lähteä noutamaan loota autolla. Lupasin kuitenkin hoitaa laatikon kotiin lihasvoimin; olenhan Tarzan, kun pitää kantaa kaljaa. 

Ei vaan tullut etukäteen mieleen, minkälaista ääntä pitää 24 pulloa olutta Tallinna-kärryissä mukulakivillä. Aika jouluinen kilinä. Matkalla Tikkurilasta Espooseen täysissä lähijunissa tuli useamman kerran sitä helskettä ja helinää kuunnellessa vedettyä kaulahuivia kasvoille ja mietittyä, että olisiko kuitenkin kannattanut lähteä autolla.

0

Takaisin rattiin

Tänä viikonloppuna olimme saaneet kutsun Luumäelle rakkaiden ystäviemme mökille rapukekkereihin. Sanomattakin oli selvää, että tällaisia reissuja ei jätetä tekemättä vain sen takia, että meillä ei ole omaa autoa. Selvää oli niin ikään, että tähän reissuun ei lähdettäisi sankaroimaan julkisella liikenteellä. Ehei, järki käteen, vuokra-auto alle ja baanalle! 

Auton vuokraaminen oli todella vaivaton kokemus, lähinnä vaihtoehtojen runsaus teetti pientä pohdintaa. Tällä kertaa päätimme priorisoida hintaa ja pikainen vertailu osoitti, että edullisin paketti syntyisi, kun noudamme auton lentoasemalta. Koska kehärataa pitkin pääsee käytännössä katsoen autovuokraamon ovelle ja lentoasemalta saa lisäksi tosi hyviä hodareita, kyseessä oli varsinainen win-win -tilanne. 

Oli jo vähän sellainen fiilis, että kiva päästä pitkästä aikaa posottamaan autolla pitkin moottoritietä. Ennakko-odotus oli ihan, että life is a highway, mutta tuskin oli liikkeelle päästy, kun soraäänet takapenkiltä palauttivat todellisuuteen. Ensin oli nälkä, sitten alkoi läpsiminen, sitten toi oli kakkapää ja sitten oli huono olo, kun on niin pitkä matka. Kasvatusoppaamme lukeneina vanhempina päätimme ratkaista koko perheen matkustusmukavuuden laittamalla iPadilta Vain elämää pyörimään. Loppumatka sujuikin oikein rattoisissa merkeissä. Ja perillä auto sitten seisoi koko viikonlopun samassa paikassa, sen käytölle ei varsinaisesti ollut tarvetta :)

Viikonlopusta syntyi monta mukavaa muistoa ja oli hienoa huomata, että omasta autosta luopuminen ei tarkoita sitä, että tarvitsisi luopua varsinaisesti mistään muusta. Vaihtoehtoja kyllä löytyy. Meissä tämä viikonloppu vahvisti sitä käsitystä, että meidän ei tarvitse omistaa autoa, meidän täytyy vain päästä liikkeelle. 

Auton vuokraus perjantaista sunnuntaihin maksoi 150 € ja bensat päälle. Pelkkä auton vuokraus olisi maksanut vain huokeat 90 €, mutta päätimme sijoittaa vielä 30 €/päivä täyssuojaan, jolloin vahingon tapahtuessa olisimme vapaita korvauksista ja omavastuista. Kokonaishinnassa suojan osuus on kieltämättä tuntuva, mutta yhden vuokra-auton Kroatiassa lomareissulla autotallin oveen kolauttaneina maksamme mielenrauhasta ihan mielellämme. Miten te muut auton vuokraajat menettelette muuten vastaavassa tilanteessa? Mitä kaikkia lisäpalveluja ostatte?

Saimme jälleen kerran syyn onnitella itseämme omasta autosta luopumisesta, kun kaarroimme palauttamaan vuokra-ajokkiamme lentoasemalle. Juuri ennen määränpäätä autosta alkoi kuulua outoa rahinaa. Oman auton ollessa kyseessä, tämä olisi potentiaalisesti pilannut koko viikonlopun vielä kalkkiviivoilla, kun olisi pitänyt alkaa pähkäillä, että mikä siinä nyt on ja selvitäänkö tällä kertaa satasilla. Nyt riitti, kun avaimia palauttaessa ilmoitti asiasta vuokraamon kassahenkilölle, joka reippaasti totesi: No ne on varmaan jarrut, tämä on tällä selvä. Hyvää kotimatkaa!

Autoa palauttaessa huomasin myös, että lapset olivat tuoneet kengissään autoon aikamoisen määrän hiekkaa. Tunsin sielussa asti värisevää hyvänolontunnetta siitä, että se on joku muu, joka tämän kiesin imuroi. Nämä ovat juuri niitä pieniä suuria onnenhetkiä, joita vain autottomat kokevat.

20

Veturi, taksi, valtamerilaiva

Kaikkiin näihin kulkuneuvoihin turvautui perheemme tänä viikonloppuna, kun päätimme kesäkautta rakkaan ystäväperheemme kanssa.

Koska mennyt suvi oli kauttaaltaan niin pirun kylmä ja sateinen, oli vähintäänkin kohtuullista, että saimme sanoa kesälle hyvästit upeassa auringonpaisteessa. Syyslämpö tuntui viikonvaihteessa lähes käsittämättömältä ja yöllinen kirkas tähtitaivas kesämajassa kruunasi kokonaisuuden.

Ja hei, päätimme kuin päätimmekin kesäkautemme Kirkkonummella, kaikilla mausteilla, aivan kuten alun perin aioimmekin J Wuhuu! Vaikka jossain vaiheessa viime viikkoa jonkinasteinen epäilyksen häivähdys mielessä käväisikin. Kiitos siis teille, rakkaat lukijamme, jotka kommentoitte, ehdotitte ja poistitte tuellanne erinäisiä liikkumiseen ilman omaa autoa liittyviä – selvästi aivan turhia ennakkoluuloja ja stressinpoikasia matkaltamme.

Matkustimme alkajaisiksi junalla Jorvaksen asemalle. Sieltä Niemiset noukkivat meidät ystävällisesti matkaansa.

Mutta hetkinen! Siellä tarkkasilmäinen lukija tarkentaa heti katsettaan. Mikäs se tuollainen elämä ilman autoa on? Jonkun kyydissä? Huijausta! Aivan. Ei ole. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, tarkennettakoon, ettei tarkoituksemme ole siis autottomana lähtökohtaisesti kävellä tai pyöräillä joka paikkaan hinnalla millä hyvänsä aikatauluista ja mukavuudesta piittamatta. Junat, bussit, metrot, taksit, ystävien kyydit, kimppa-ajelut, yhteiskäyttö- ja vuokra-autot – you name it, we use it! Tässä kohtaa rajamme kulkee auton omistamisessa.

Jorvaksen asema on muuten elämys itsessään. Mennyt aika kuiskii tällä idyllisellä maalaisseisakkeella päivästä ja ajankohdasta riippumatta. Jorvakseen kannattaa tehdä reissu ihan kokemuksen vuoksi. Tapio Rautavaaraa korvanappeihin ja evääksi voipaperiin käärityt leivät sekä maitoa lasipullosta ja pääset heittäytymään suoraan Suomi Filmin romanttisiin tunnelmiin.

Erityismaininnan tahdomme antaa Jorvaksen asemalle johtavasta kiikkerästä ja huterasta puusillasta. On suorastaan hurmaavaa, että sääntöjen, turvamääräysten ja hygieniapassien luvatussa maassamme löytyy vielä jostain tuollainen viritys, josta esimerkiksi lapsen on täysin mahdollista pudota ojaan.

Käyskentely osan laudoistaan pudottaneella sillalla lasten, polkupyörien ja erinäisten tavararöykkiöiden kanssa on puhdistava kokemus. Arvostamme! Täydet viisi tähteä.

Jorvaksesta matkamme jatkui kohti Kirkkonummen jäähallia, jossa seurueen vanhin alakoululainen vartioi joukkueensa maalia lauantai-illan kiihkeässä kiekkokamppailussa samaan aikaan kun me muut nautimme hallin takapihan ensilumesta ja auringon lämmittävistä säteistä. Jokainen omalla tontillamme.

Illan kuluessa saunoimme, söimme, joimme, kuuntelimme huonoa musiikkia ja muistelimme mennyttä kesää. Niin – ja tilasimme taksin seuraavaa aamua varten.

Ehkäpä jokunen teistä muistaakin edellisestä kirjoituksestamme, että yksi viikonlopun uusista haasteista oli varhaisen sunnuntaiaamun siirtyminen Kirkkonummelta Kauniaisten jäähalliin. Vaihtoehtoja tuntui vielä loppuviikosta olevan useampiakin, mutta rehellisyyden nimissä, hieman ennen lauantain puoltayötä valikoima oli supistunut tasan yhteen. Ei herrantähden sunnuntaiaamuna olisi kuitenkaan pystynyt kahden bussin jotokseen läpi Espoon. Eikä mihinkään muuhunkaan reippailuun yhteiskäyttöautojen umpioudossa maailmassa.

Tilaus netin kautta kesämajassa ja voilà, ystävällinen kuski kaarsi sunnuntaiaamuna tila-autollaan Niemisten pihaan. Koskaan aikaisemmin muuten lasten roudaaminen Niemisten ulko-ovesta auton kyytiin ei totta vie ole sujunut niin rivakasti kuin tuolloin. Uutuuden viehätys oli käsin kosketeltavaa. ”Wau! Siis täällä on verhot! Täh, miksi täällä on verhot,  onko täällä mehua, mihin penkille mennään istumaan, ehkä tänne taakse, selkä vai naama menosuuntaan, eihän vielä olla perillä?” Maksukaan ei maalissa järin kirpaissut, vaikka hetkellisesti meinasin selkärangasta pyytää kuskia jättämään meidät parkkipaikan perille, koska ”ei nyt ehkä kannata ihan siihen oven eteen ajaa, tämä on hyvä, jätä tähän, täällä on enemmän tilaa…” Ja näin. Uskokoon ken tahtoo.

Ja kuopuksen tanssahdellessa onnensa kukkoiloilla liukkaalla jäällä, tutkailimme muun perheen kanssa lämpimän kahvilan perukoilla reittioppaasta, millainen vaivannäkö olisi pääsy jäähallilta kotiin ilman omaa pyörää. Sekin osoittautui mahdollista superlumista talvea ajatellen onnekkaaksi, kun kävi ilmi, että hallin lähellä sijaitsevalta bussipysäkilta yksi linja vie meidät suoraan lähikauppamme pihaan.

Tervetuloa syksy ja talvi, olemme valmiit!

Niin, miten se valtamerilaiva liittyi viikonloppuumme?

Vaikka kirjoituksesta saattaa saada kuvan koko perheen auvoisasta viikonlopusta, niin totuus on se, että Mikko-sika oli viikonlopun poikaporukalla Tallinnassa. Taksilla sielläkin oli kuulemma ajettu.

1

Kiitos lämpimästä vastaanotosta!

Kun taittaa matkaa arjessa pyörän päällä, ehtii kiinnittää huomionsa monenlaisiin asioihin.

Ensin taivaalla oli mielestäni pilviportti. Siis kasa pilviä ja niiden keskellä iso aukko, kuin portti. Kuopuksemme mielestä samassa kohdassa oli kuitenkin ”mies, joka maaten vaihtaa nenää koiran kanssa”. Lopulta se alkoi näyttää ”kallellaan olevalta ankalta.” Ehdin napata tilanteesta yllä olevan otoksen.

Alla olevan kuvan puolestaan räpsäisin aiemmin viikolla lennosta kun pyöräilin, jos mahdollista vielä pilvireissuakin upeammassa säässä lähes merenrantareittiä Pasilasta Olariin. Autottoman elämän startti on siis ollut myös jotain muuta kuin uitettua koiraa, josta edellisessä kirjoituksessamme kerroimme.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon suhaamista paikasta toiseen niin kävellen, pyörällä kuin julkisillakin. On siis ollut ruhtinaallisesti aikaa paitsi ihailla pilviä ja syksyistä merta myös lukea palautetta, jota olemme viikon vanhan blogielämämme varrella saaneet. 

Ihan valtavan suuret kiitokset kaikista kommenteistanne! Blogi, Facebook, Instagram, Twitter ja sähköposti ovat laulaneet pitkin viikkoa. Uskomaton fiilis, että joku oikeasti lukee kirjoituksiamme! Jei! 

Autoton elämä herättää selvästi tunteita. Saamamme kommentit ja ajatukset voi karkeasti ottaen jakaa kahteen ryhmään: innostuneisiin ja hämmentyneisiin. Kaikkia yhdistää kuitenkin positiivinen ja myötäelävä klangi. Se lämmittää. Kiitos!

Yksi innostuneista on ollut Maria; pääkaupunkiseudulla omakotitalossa asuva kolmen teinipojan äiti – joka laittoi meille heti alkuviikosta pitkän meilin. Siinä hän listasi kaikki kokemansa hyödyt elämästä ilman omaa autoa. Monet niistä olivat itse asiassa ajatuksia, jotka alun perin houkuttivat meidätkin tähän kokeiluun.

Vaikka myimme automme vasta syyskuun alussa, oikeasti elimme ilman sitä sen heinäkuisen illan jälkeen, kun turboahdin hajosi Kainuun sydänmaille. Toimme auton Kajaanista Espooseen vasta, kun sille löytyi ostaja. Yhdestä Mariankin kirjoittamasta esimerkistä meillä on siis jo ehtinyt kertyä kokemusta.

Kun meillä vielä oli oma auto, tulimme tehneeksi verrattain paljon ex-tempore reissuja vähän sinne sun tänne. Ja aina - no tietysti autolla. Erityisen helppo reissun ajankohta oli kuopuksen päiväuniaika.

Milloin määränpäänä oli alennusmyynti, kahvila, jäätelöbaari, huonekalukauppa, urheilutarvikekauppa, rautakauppa - tai kauppa. Aina löytyi syy, tarve ja aikaa mennä johonkin. "Uusi matto keittiöön olisi kiva, mennään hei käymään kaupoilla!"

Nyt tuoreina autottomina olemme huomanneet varsin nopeasti, että tämän tyyppiset reissut ovat jääneet vähemmälle. Tai siis mitä sitä kaunistelemaan, emme yksinkertaisesti tee enää tällaisia pistokeikkoja. Kun ystävämyynneille on julkisilla matkaa kolme varttia eikä pyörä tule kysymykseen, jää mieluummin kotinurkille. "Lainaan naapurin Pekalta painepesurin ja pesen tuon vanhan keittiönmaton!" 

Miten se meni? Rahat säästyy, sademetsät pelastuu...;)

Erityisesti yksi Marian listaamista, ilman omaa autoa elävän hyödyistä lämmitti mieltä:

”Pojat ovat pienestä pitäen hahmottaneet pääkaupunkiseudun aika hyvin, koska julkisilla kulkiessa pienikin lapsi oppii ymmärtämään etäisyyksiä yms., kun ei voi nuukahtaa oman auton takapenkille. Samalla oppii liikkumaan ihmisten keskuudessa. Ihmiset ovat erilaisia, mutta yhdessähän täällä eletään. Lapsikin uskaltaa kysyä neuvoa vieraalta.”

Jes. Toivottavasti näin meilläkin!

Hämmästyneissä kommenteissa on puolestaan toivotettu onnea valitsemallemme tielle ja pohdittu muun muassa seuraavaa:

"Veikö auton myyminen turvantunteen? Mä luulisin, et mulla kävis niin..."

"Aika näyttäneen, että oliko tämä hyvä vai huono ajatus?"

"Onnea matkoille!"

"Voimia! Ajatukseni ovat kanssanne tällä retkellä."

Ensimmäiseen vastaus on jyrkkä ei, muihin kiitos kannustuksesta ;) 

Yksi kommenttityyppi on kuitenkin yleisyydessään ylittänyt kirkkaasti muut. Varsinkin silloin, kun ihmisten kanssa juttelee ratkaisustamme kasvotusten.

”Tuo ei kyllä onnistuisi meiltä, KOSKA…”

No eipä niin. Eikä tarvitsekaan. Ymmärrämme ihmisten omien autojen tarpeen erittäin hyvin ja uskokaa pois, se on myös aivan erittäin ok ratkaisu. Oikeasti on. Kun keskustelimme aiheesta Twitterissä, Yle Radio Suomen Ajantasan toimittaja Kati Lahtinen tiivisti asian hyvin 140 merkkiin:

”Perheet ovat erilaisia. Tarpeet ovat erilaisia. Matkat ovat erilaisia. Lapsi, lapset ovat erilaisia. Aikuiset asioiden hoitajana ovat erilaisia.”

Aamen. Se on juuri näin. Ei meidän autottomuudellamme ole tarkoitus tehdä elämästämme - eikä varsinkaan muiden - mahdollisimman hankalaa, veemäistä tai jotenkin huonon omantunnon sävyttämää. Päinvastoin.

Sen olemme myös huomanneet, että auton, kuten oikeastaan kaiken omistaminen on Suomessa erittäin vahva normi. Varsinkin läheiset ihmiset, siis ne, joilla ei ole tarvetta kaunistella sanomisiaan meille, ovat suorastaan kauhistelleet, että miten te ilman omaa autoa meinaatte tulla toimeen! Eikä sitä tyrmistystä lievitä, vaikka selostaisi koko pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen aikataulun ja piirtäisi ruutupaperille, että näin nämä meidän menomme tulevat ihan kivasti hoidetuksi. "Kyllä se oma auto kuitenkin on hyvä olla." Sama se vaikka se 95% ajasta se seisoo parkissa arvoaan pudottamassa, mutta kyllä oma on aina oma.

Me siitä huolimatta yritämme nyt opetella sitä ajatusmallia, että kimpassa on kivempaa. Liikkumisessa kuitenkin kaikkein oleellisinta on se, että pääsee perille. Ja, että matkalla on mukavaa. 

3

Uitetut koirat

Ensimmäisellä autottomalla viikollamme pääsimme jo ihan kunnolla fiiliksiin siitä, mitä autottomuus oikeasti tarkoittaa. Aluksi on sanottava, että ennen kaikkea ilman autoa oleminen on ollut todella mukavaa: sujuvaa liikkumista, raitista ilmaa ja hyötyliikunnasta virkistynyttä oloa. 

Mutta ensimmäiseen viikonloppuun mahtui myös El Clásico: lauantaiaamun pojan salibandytreenit ja vettä tuli kuin luukusta. Isukin perjantai-ilta oli venähtänyt vieläpä vähän pitkäksi valvomisen ja viihtymisen osalta, joten olotila oli heti alkajaisiksi inasen nihkeä.

Vaihtoehtoja oli kolme:

1) Unohdetaan ne treenit tällä kertaa. Katsotaan vaikka telkkaria. Pikavoitto; lapset ovat hetken tyytyväisiä, mutta kohta tappelevat kuin hullut sudet ja vanhemmilla on kovin vähän ylpeyden aihetta ratkaisuistaan.

2) Otetaan taksi. Muutkin autosta luopuneet ovat sanoneet, että autosta säästyneellä rahalla kulkee iisisti taksilla kriittisimmät matkat. No ei hemmetissä oteta taksia mokoman matkan takia. Siitä se vasta tuhti morkkis olisi tullutkin.

3) Lapsille kuravaatteet niskaan ja kullannuput pyörän selkään. No tämähän me tehdään. Eihän meitä sokerista ole tehty ja varmaan isänkin olo vähän virkistyy.

Menomatka menikin oikein mukavasti. Vettä tuli todella ronskisti, mutta mieli oli reipas ja matka taittui. Äidin pyörään omasta pyörästään vetopuomilla kytketty kuopus kiljahteli satulastaan iloisena: ”Telvepä telve, poitsut! Mikäs teillä kestää?” Erittäin kätevä vekotin muuten tuollainen vetopuomi. Hankimme sellaisen jo ennen auton myyntiä. Kerromme siitäkin enemmän tulevissa teksteissä.

Menomatka meni kokolailla kivasti, mutta tunnelma droppasi, kun pojan joukkue hävisi harkkapelin. Sitten alkoi kuravaatteista kiukuttelu. Sitten meni isillä tunteisiin. Onko tämän aina pakko olla tällaista halvatun känäämistä?!? Miksi me ei ikinä saada yhtään reissua tehtyä ilman tämmöistä taistelua?! No sitten vaan takahampaita kiristellen kotiin. Kylläpä muuten satoikin vettä! Tunti kylmässä palloiluhallissa oli istuttanut vilun syvälle luihin ja ytimiin.

Kotona, kun isojen ja pienten riidat oli saatu sovittua, rupesikin tuntumaan siltä, että eihän tämä lopulta ollut pahakaan rasti. Vaatteet vähän kastuivat, mutta nehän kuivuvat kyllä. Lauantaiaamuun tuli hetki reippailua ja raitista ilmaa. Viikko sitten emme takuulla olisi pistäneet kuonoamme ulos tuollaisessa säässä.

No niin, nyt monet lukijat ihan perustellusti lienevät sitä mieltä, että hellanlettas, oikein pyöräilimme sateessa ja se on nyt mielestämme blogikirjoituksen arvoinen uroteko. Laitetaanpa mitalikahvit kiehumaan! Ihan totta, ei tämä mikään suuri saavutus olekaan. Mutta tämä on juuri sellainen arjen tilanne, jossa mukavuus nousee ratkaisevaksi tekijäksi. Kaatosateessa lasten kanssa pyöräily ei lähtökohtaisesti ole houkutteleva ajatus. Autolla sen sijaan sama matka menee noin vaan. Yksityisautoiluhan on usein nimenomaan mukavuuteen pohjautuva ratkaisu. Järkeähän siinä ei ole minkään vertaa. Rahat menevät, sademetsät kuolevat, joutsenet jäätyvät kiinni jaloistaan ja perse leviää. Mutta helppoa ja mukavaahan se on.

Tällaisen reissun tehtyään huomaa kuitenkin, että omat kynnykset madaltuvat kun niitä ylittää. Aiemmin pyöräily sateessa sählytreeneihin tuntui juuri siltä hankalalta matkalta, jota olisi tosi kimuranttia hoitaa ilman omaa autoa. Ei tunnu enää. Nyt sen sijaan kaikki ne aiemmat matkat autolla rehellisesti sanottuna aika lähellä olevalle palloiluhallille vaikutttavat olleen enemmän tai vähemmän hukkaan heitettyä aikaa. Pyöräillessä tulee punaiset posket koko perheelle.

Otimme kuitenkin sen verran opiksemme, että päätimme reiluuden nimissä hankkia myös lapsille kunnolliset ulkoilupuvut, jotka pitävät vettä ja tuulta, mutta eivät tunnu päällä muovipussilta, niin kuin vanhat kunnon kuravaatteet. Sen verran sijoitamme mielellämme autosta ylijääneitä rahoja koko perheen ulkoilumukavuuteen. 

8

Vihdoinkin autoton perhe

Sinne meni. 

Eräänä kauniina syyskuisena maanantaipäivänä meitä vaihtelevasti palvellut farmari-Fordimme suuntasi sievän ja kertaalleen uusitun keulansa kohti uutta kotia. Olimme vihdoinkin autoton perhe.

Päällimmäinen tunne oli tyytyväisyys ja hienoinen ylpeys, johon sekoittui häivähdys epäilystä siitä, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Olimme tähän astikin käyttäneet paljon julkista liikennettä, mutta aina kuitenkin oli ollut mahdollisuus hypätä auton rattiin, mikäli mukavuudenhalu ottaa vallan tai sää ei houkuttele ulkoilmaan. Nyt ei ollut.

Ajatus autosta luopumisesta oli kypsynyt pikkuhiljaa. Uudenvuodenlupauksemme oli lisätä julkisen liikenteen käyttöä. Kävellen ja junalla matkustaen huomasimme, että päivittäiset päiväkoti- ja työmatkat ovatkin aika mukavaa yhteistä reippailuaikaa verrattuna aiempaan Turunväylän ruuhkissa istumiseen.

Vauhtia päätöksen tekemiselle antoi osaltaan Helsingin sanomista kesällä lukemamme juttu oululaisperheestä, joka oli luopunut omasta autosta  Siinä vaiheessa tosin ajatus siitä, että oikeasti myisimme oman automme tuntui vielä aika hurjalta. Kyllä se houkutteli, mutta hirvitti myös.

Prosessi oli kuitenkin käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää. Viimeisen sysäyksen päätöksellemme antoi kesälomareissulla Kainuun korpeen hajonnut turboahdin. Tulimme siihen tulokseen, että reilun puolentoista tonnin remontti neljä vuotta vanhaan autoon oli universumin tapa sanoa meille: lopettakaa se nysvääminen, urpot, tarttukaa hetkeen!

Korjautimme auton ja laitoimme myynti-ilmoituksen nettiauto.comiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen ostaja löytyi. Hinta ei ollut todellakaan sitä, mitä toivoimme, mutta motivaatio myydä oli kova. Ajatuksia ja kokemuksia käytetyn auton myymisestä lisää tulevissa kirjoituksissa.

Miksi oikeastaan tahdomme olla autoton perhe?

Ensinnäkin siksi, että me voimme. Ainakin vielä uskomme, että voimme. Asumme pääkaupunkiseudulla, hyvien julkisten liikenneyhteyksien äärellä. 4- ja 7-vuotiaiden lastemme harrastukset ovat inhimillisen matkan päässä ja muksut myös pyöräilevät mielellään. Ajattelemme myös tekevämme lapsille pidemmällä tähtäimellä palveluksen, kun emme köijää heitä joka paikkaan autolla, vaan paikkoihin pääsee, kun nostaa hanurinsa ja menee.

Totta kai meitä kiinnostaa myös rahansäästö. Autolainan lyhennykset, vakuutukset, bensa, parkkimaksut, huollot ja korjaukset sekä verot tekevät yhdessä mojovan loven muutenkin suunnittelua vaativaan lapsiperheen budjettiin. 

Meillä on myös ollut auton kanssa huonoa tuuria ja päänvaivaa. Uutena ostetussa autossamme on ollut harmillisen paljon remontintarvetta, mm. moottori on pitänyt vaihtaa kokonaan.

Toki autosta luopuminen on meille jossain määrin myös eettinen kysymys. Pakko myöntää, että tuntui aika siistiltä, kun parin autottoman päivän jälkeen kirjailija Mika Wickström sanoi Kristiinalle, että autosta luopuminen on yksittäisen ihmisen suurin ekoteko. Onko tämä nyt sitten ekoilua vai egoilua, en ole ihan varma. Yksityisautoiluahan pidetään jonkinlaisena espoolaisena kansallisurheiluna. Olkoon tämä meidän arkipäivän anarkismiamme!

Suurin syy nupullaan olevaan autottomuuteemme on kuitenkin se, ette me emme yksinkertaisesti pidä autoista emmekä autoiluista. Meidän tuloillamme meillä ei todennäköisesti tule koskaan olemaan mahdollisuuksia ostaa autoa, joka itsessään tekisi autoilusta ja auton omistamisesta erityisen hienoa. 

Ymmärrän hyvin sitä jos joku saa kiksejä tyylikkäistä ja kalliista autoista, saisin varmasti itsekin. Mutta sotkuinen pienikulutuksinen perhefarmari. Penkillä hiekkaa ja lasten eväsleivät, voipuoli alaspäin. Tässä ei kerta kaikkiaan ole seksikkyyttä.

Aikomuksemme ei ole ruveta miksikään autoilun täyskieltäjiksi. Ihan takuulla tulee vastaan tilanteita, joissa on tarpeen hankkia autokyytiä. Olemme liittyneet jo pariinkin yhteisautopalveluun. Eilen ajoimme jopa taksilla, vaikka olisimme hyvin päässeet raitiovaunullakin, kun oli häät ja vettä tuli vaakaan ja oli nätit vaatteet päällä. Juuri nyt emme vain tahdo omistaa omaa autoa. Voihan se olla, että lokakuun loskakeleissä astelemme lusikka kauniissa kädessä autokaupoille. Saa nähdä. Mutta kävi miten kävi, lupaamme raportoida autottoman elämämme käänteistä rehellisesti tässä blogissa. 

Tervetuloa kyytiimme!

9